Miksi taiteilijat ovat usein taloudellisesti köyhiä? Miksi huomattava osa taiteilijoista vastustaa kaupallisuutta? Miksi taiteen syvin olemus ei selity mittaamalla sen arvoa? Amerikkalainen runoilija Lewis Hyde tarjoaa parhaan tuntemani vastauksen: taide on lahja.
Taiteilijalla on kolme lahjaa
- Hän saa idean / inspiraation teokseen lahjana.
- Hänellä on oma lahjakkuutensa, joka mahdollistaa teoksen syntymisen.
- Valmis taideteos on lahja yhteisölleen.
Sibelius ei tuotekehittänyt Finlandiaa analysoimalla musiikkiteollisuuden asiakastarpeita. Finlandia oli ”pelkästään ylhäältä annetuista teemoista rakennettu, silkkaa inspiraatiota”. Kun kuuntelen julkisen palvelun radiokanavalta Suomen heräämistä Sibeliuksen sävelrunossa, en puntaroi sen tämän hetkistä markkina-arvoa. Koen suomalaisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta kotimaani historiaan ja kansalaisiin.
Sibelius ei tuotekehittänyt Finlandiaa analysoimalla musiikkiteollisuuden asiakastarpeita.
Yhteisö ei synny laskelmoinnin logiikalla vaan tunnesiteitä kutovien lahjojen avulla. Paradoksaalisesti Nokian slogan kiteytti lahjojen ytimen: ”Connecting People”.
Lahjojen logiikka on täysin erilainen kuin markkinatalouden logiikka. Markkinataloudessa tavoitteena on yksityisomaisuuden kasvattaminen ja turvaaminen. Lahjojen tarkoituksena on niiden antaminen, vastaanottaminen ja eteenpäin välittäminen, ilman takaisinmaksuvelvoitetta. Meihin iskostetun Roope Ankan eetoksen näkökulmasta tällainen arvopohja on käsittämätöntä naiiviutta. Annat pois jotain mihin olit jo saanut iskettyä kyntesi kiinni.
Kulttuuri on lahja meitä edeltäneiden sukupolvien taiteilijoilta
ja uutta kulttuuria luovilta aikalaisiltamme.
Taiteen lisäksi meillä on onneksi vielä jäljellä muutamia inhimillisen kanssakäymisen saarekkeita, joihin pitkäkynnet, mittamiehet ja kirjanpitäjät eivät ole päässeet käsiksi. Vanhemmat eivät (vielä) esitä aikuistuville lapsilleen takaisinmaksulaskelmia 18 vuoden ravitsemus-, huolto- ja turvapalveluista. Aikaamme riivaava mittaamisvimma ei ulotu lasten kasvatukseen tai esimerkiksi elinten luovutustestamentteihin. Kuoltuani paljon rakastanut sydämeni ei ole myytävänä eniten tarjoavalle. Lahjoitan sen eniten tarvitsevalle. Elämä itsessään koetaan vielä lahjaksi, ei palveluksi tai tuotteeksi.
Kulttuuri on meille annettu lahja meitä edeltäneiden sukupolvien taiteilijoilta ja uutta kulttuuria luovilta aikalaisiltamme. Nämä kulttuurin esi-isät ja -äidit kuolevat usein köyhinä taiteilijoina. Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella todistavat lahjojen ajattoman arvon: ”Minä elän!”.
Toisaalta, jollainhan taiteilijankin pitää elää. Lahjoja on vaikea antaa, jos resursseja omalle toiminnalle ei ole. Yrittäjämäisen ajattelun voi rinnastaa myös lentokoneissa annettuun ohjeeseen ”happinaamari itselle ensin” – toimiva ansaintalogiikka mahdollistaa taiteen tekemisen ja sen tuoman ilon lahjoittamisen ihmisille. Ja hengissä säilymisen, ilman riippuvuutta apurahataistelusta.
Olen samaa mieltä siitä, että taide todellakin on lahja, mutta hyvää hyvyyttäni en alkaisi syömään kynsiäni samalla kun tuskastelen lähestyvien deadlinejen kanssa ja mietin, millä vuokrani maksaisin. Taide on ehdottomasti mittaamattoman arvokasta, mutta taiteilijan työ on ammatti siinä missä vaikkapa sairaanhoitajan tai kokin työ. Kaksi jälkimmäistä nostaa mitä todennäköisimmin tuntiliksaa, kun taiteilija jää nuolemaan näppejään apurahahakemustensa kanssa. Intohimosta saa ja pitääkin luoda, mutta tämän päivän Suomessa pelkkä intohimo ei valitettavasti riitä itsensä elättämiseen.
Taiteilijat elävät taloudellisesti niukasti osittain sen takia, että mieliimme on iskostunut vanha ajattelutapa siitä, että taiteilija tarvitsee vain näkyvyyttä ja kontakteja. Näkyvyydellä ei kuitenkaan kuitata ruokaostoksia lähisalessa. Tälle vanhentuneelle mentaliteetille olisi jo saatava loppu.