Taiteen hyötyarvo ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ovat vakioaiheita tämän päivän kulttuuripoliittisessa keskustelussa. Suomen kulttuurirahasto ja Taike myöntävät jo rutiinilla tukea uudelle käyttötaiteelle eli soveltavalle taiteelle ja hyvinvointi- ja hoivataiteelle. Rahoittavat tahot kyselevät myös ahkerasti taideprojektien yhteiskunnallisen vaikuttavuuden perään.
Nykyinen välineellinen ymmärrys taiteen hyötyarvosta perustuu työelämälähtöisiin ja ekonomistisiin periaatteisiin, jotka nousivat esiin jo vuosituhannen vaihteessa vyörytetyissä taiteen- ja kulttuurin vientihankkeissa. Viime aikaisiin keskusteluihin on tultu pitkälti erilaisten EU-rahoitteisten hoivaan ja hyvinvointiin liittyvien hankkeiden kautta, joita on toteutettu eri oppilaitoksissa ja yhteisöissä.
Soveltavan taiteen ja hyvinvointidiskurssin keskeisin toimeenpanija on kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriö. Periaatteita esitellään ministeriön julkaisuissa, joiden ääneen lausuttuina tavoitteina ovat hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen kulttuurin ja taiteen keinoin sekä osallisuuden lisääminen yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasoilla.
Minne katosi ajatus, että taide tarjoaa kokemuksia, elämyksiä ja voimaa ilman erityisiä ohjelmia ja hankkeita?
Onko taiteesta ja kulttuurista siis saatava hyvinvointia erilaisin lakisääteisin ja muunlaisin toimenpitein? Eikö ymmärrys siitä, että hyvinvointi ja onnellisuuden siemenet piilevät taiteessa ja kulttuurissa mahdu hyvinvointidiskurssin ja hoivaparadigman sisälle? Jäävätkö taiteilijoiden omillaan toteuttamat teokset nyt vähempiarvoisiksi, kun niiden orientaatio ei ole ensisijaisesti tuottaa hyvinvointia vaan taidetta? Minne katosi ajatus, että taide tarjoaa kokemuksia, elämyksiä ja voimaa ilman erityisiä ohjelmia ja hankkeita?
En puolusta näillä kysymyksillä itseisarvoista ”taidetta taiteen vuoksi” -ideaa. En myöskään kannata yksituumaisesti taiteen hyödyttömyyttä tai funktiottomuutta. Taiteen itseisarvoinen kontemplointihan on vain eräs taiteen toimintatapa muiden joukossa. Kysyn pikemmin valtiojohtoisesti taiteeseen istutettavien toimintojen mielekkyyttä ja ihmettelen ideologisin perustein aiheutettua vastakkainasettelua.
Taiteilijat joutuvat miettimään työnsä ehtoja, mahdollisuuksia ja mielekkyyttä uudelleen.
Hyötyparadigman rinnalla kun Suomessa koulutetaan yhä taiteilijoita tekemään ”vain” taidetta. Myös apurahoja jaetaan edelleen – hyvinvointivaltiohengen mukaisesti – taiteilijoille ja taiteilijajärjestöille ilman kytköstä hyötyohjelmaan. Taiteilijat pälyilevät suuntaan ja toiseen, ja miettivät, kumpaan leiriin tässä nyt kuuluisi.
Nojasivatpa taiteilijat sitten suppeaan fine arts -näkökulmaan tai laveampaan taidekäsitykseen, nykyisessä kulttuuripoliittisessa tilanteessa he joutuvat miettimään työnsä ehtoja, mahdollisuuksia ja mielekkyyttä uudelleen. Tämä on tuskin vain huono asia.
Kuva: Anna-Leena Muotka
Kiitoksia perehtyneestä kirjoituksesta. Toisin keskusteluun näkökulman taiteilijoiden työtilaisuuksien lisäämisestä. Osa tekijöistä haluaa keskittyä fine art-tyyppiseen yksintyöskentelyyn. Vaan osa on aidosti kiinnostuneita taiteen saamisesta sinne, missä sillä on kokijoita. Ei perinteiset taiteen esittämispaikat/-tilanteet voivat olla myös inspiroivia. Ymmärrän valtiojohtoisen houkuttelun siten, että jos saadaan taidetapahtumat juurrutettua esim. sairaalan ja hoitotyön arkeen kuuluviksi osiksi, löytyy maksajia jatkossa myös sosiaali-ja terveyspuolelta. Tämä tuo tilaustöitä monille taiteentekijöille.
Kiitos tärkeästä kommentista. Mikäli sosiaali- ja terveyspuoli alkaisi rahoittamaan taiteen hyvinvointi- ja hoivatoimintaa ja näin työllistämään niitä taitelijoita, joille kyseinen työskentelytapa käy pirtaan, tilannehan olisi erinomainen. Nyt hyvinvointi- ja hoivataidetoiminnan rahoitus jaetaan pääasiassa kulttuuribudjetista.
Silti, on hyvä pitää keskusteluissa mukana hyvinvointi- ja hoivataidetoiminnan intressisidonnaisuus ja kysyä minkälaisin arvoin ja taidekäsityksin agendaa ajetaan.