Taiteessa nousee aina välillä keskustelua siitä, mitä saa tehdä, mistä saa puhua ja mikä ylipäätään on taidetta. Saako hukkuneesta pakolaislapsesta tehdä veistoksen? Saako saamelaisasua käyttää muut kuin saamelaistaiteilijat? Saako kerjäläisiä ottaa esiintyjiksi museoon? Saako taiteilija jankuttaa presidentille neljä vuotta putkeen, että ”hän ei voi meitä erottaa”, jos teoksen ylläpitäminen vaarantaa alueen turvallisuutta?
Saako kerjäläisiä ottaa esiintyjiksi museoon?
Meillä satavuotiaassa Suomessa ovat asiat suurelta osin hyvin. Meillä on perustuslaki, joka takaa kaikille perusoikeudet kuten sanavapauden ja taiteen vapauden. Taiteen vapaus on elimellisesti sidoksissa kunkin yhteiskunnan arvoihin ja se mielletään usein itsestään selväksi osaksi länsimaista demokratiaa. Perustuslailliset vapaudet ja oikeudet eivät kuitenkaan ole itsestään selviä. Niiden eteen on tehty työtä ja niiden ajamiseen on tarvittu rohkeutta.
Kun kirjoitan tätä, ulkona raivoaa hyytävä helmikuinen lumimyrsky. Maailmalla myllertää kuitenkin paljon uhkaavampi myrsky, joka yrittää horjuttaa meille elintärkeitä perusoikeuksia. Viime vuosina on tapahtunut monia asioita, jotka ovat osoittaneet kuinka huteralla pohjalla perusoikeudet saattavat olla. Pakolaiskriisin myötä on jopa keskusteltu siitä, että samassa maassa asuvat ihmiset voitaisiin asettaa eriarvoiseen asemaan.
Taiteilijat tarjoavat teostensa kautta peilin, joka näyttää meille minkälainen maailma on ja minkälainen se voisi olla.
Taiteen vapaus on kirjattu perustuslakiin, sillä taiteilijoilla on erityinen tehtävä yhteiskunnassa. Taiteilijat tarjoavat teostensa kautta peilin, joka parhaassa tapauksessa näyttää meille minkälainen maailma on ja minkälainen se voisi olla. Tämä kuva ei aina ole kaunis tai mukava eikä se aina edes näytä perinteiseltä taiteelta. Joskus se voi näyttää taideteokselta, kuten Pekka Jylhän Until the Sea Shall Free Him Helsinki Contemporaryssa tai Jenni Hiltusen Grind-videoteos Kiasmassa. Toisinaan se voi näyttää mielenosoitukselta, kuten Nastja Säde Rönkön, Shia LaBeoufin ja Luke Turnerin tammikuinen #hewillnotdivideus New Yorkin Museum of the Moving Imagessa tai vaikkapa hampurilaisravintolalta, kuten Jani Leinosen Budapestiin toteutettu Hunger King pari vuotta sitten.
Vaalikaamme taiteilijoiden oikeutta näyttää meille myös sellaista, jota emme aina halua nähdä tai tunnistaa, sekä täällä Suomessa että muualla maailmassa.
Koen taiteen maailman kuvaajana, joka kuvaa kaikkea ympärillämme olevaa ja auttaa meitä ymmärtämään elämää. Taiteen avulla vaikeita ja epämiellyttäviä aiheita saa ja pitääkin käsitellä. Asioiden puheeksi ottaminen, niiden konkretisoiminen ja tunteiden herättäminen on erityisen tärkeää. Joillekin vaikeiden tai kiistanalaisten aiheiden kuvaaminen lisää ymmärrystä, vahvistaa näkökantaa tai tuo lohtua.
Kysymys siitä, kuka saa kuvata ja mitä, on hankala. Saako valkoihoinen käsitellä teoksessaan rasismia karullakin tavalla, ilman että joutuu leimatuksi? Ovatko vain tietyn alkuperäiskansan jäsenet oikeutettuja kuvaamaan heille tärkeitä asioita? Esimerkiksi kulttuurinen omiminen ja rasismi ovat oikeita ongelmia, joita tulee kitkeä pois yhteiskunnasta. Taiteessa rajaa voi kuitenkin olla vaikea asettaa, sillä vaarana on, että taiteilijan sanan- ja ilmaisunvapaus kärsivät. Sensuuri ei ikinä ole tuonut mitään hyvää. Toisaalta taide heijastaa aikansa arvoja ja käytäntöjä, eikä toisiin ihmisiin kohdistuvaa sortoa tule missään nimessä hyväksyä.
Kolin puheenvuoro pistää miettimään, mihin suuntaan taide on menossa. Aika näyttää, tullaanko museoista tulevaisuudessa poistamaan ongelmalliset taideteokset, vai jatketaanko niiden näyttämistä osana aikansa historiaa.