Kun kulttuuriministeri Sampo Terho kertoi lehtihaastattelussa haluavansa tukea kansallismielistä kulttuuria, alkoi some-kuplassani kiehua. Harva tuli muistelleeksi sitä, kuinka vahvasti kansallismielisyys onkaan maamme taidetta ja taiderahoitusta ohjannut. Yhä edelleen Taiteen edistämiskeskus jakaa apurahaa lähes poikkeuksetta vain suomalaisilla ja Suomessa asuville taiteilijoille. Oma työnantajani Suomen Kulttuurirahasto on jo kohta 80 vuotta harjoittanut ”suomalaiskansallista henkistä ja taloudellista viljelyä”.
Ei valtion tarvitse taiteen sisältöä sanella.
Onko niin, että kansallismielisyyden edellyttäminen taiteelta on sopimatonta, mutta rahoituksen kohdetta valittaessa peräti toivottavaa? Tällaisen erottelun tekeminen edellyttää vahvaa uskoa siihen, että taiteelle myönnetty tuki on arvopohjaltaan universaalia ja rahoittajan omista tavoitteista puhdistettua. ”En tiedä yhtäkään tapausta, jossa valtio olisi ruvennut sanelemaan taiteen sisältöä”, toteaa säveltäjä Kalevi Aho (HS Mielipide 28.5.2017).
Ei valtion tarvitse taiteen sisältöä sanella. Se ohjaa sitä, kuten jokainen rahoittaja, valitsemalla tuen kohteeksi tietynlaista taidetta. Kulttuuripoliittisista ohjausasiakirjoista käy ilmi, miten valtion taidetahto on vuosikymmenten saatossa muuttunut. Kunnissa avoimen poliittinen harkinta korostuu. Säätiöt toteuttavat kukin tahollaan lahjoittajiensa määräämää tarkoitusta. Taiteilijan näkökulmasta rahoittajien erilaisten toiveiden kirjo voi olla jopa turhauttavaa.
Vapain on se taide, joka ei tarvitse rahaa keneltäkään.
Toinen kohahdus kuultiin, kun Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen väitti valtiontuen vaarantavan taiteen vapauden (HS 21.5.2017). Varsinainen keskustelu jäi syntymättä. Vastauspuheenvuoroissa ei osattu tarttua Pursiaisen ajattelun ytimeen. Edellä esitettyyn viitaten on kuitenkin helppo ymmärtää, että jos kaiken taidetuen taustalla on tietty ohjaava tahto, vapain on se taide, joka ei tarvitse rahaa keneltäkään. Siksi riippuvuus mistä tahansa yksittäisestä rahoittajasta kaventaa taiteen vapautta. Tämä pätee yhtä lailla valtioon kuin Suomen Kulttuurirahastoon.
Mutta taide tarvitsee sekä vapautta että rahaa. Siksi on huolehdittava siitä, että niin taiteessa kuin taiderahoituksessa toteutuu moniäänisyys. Tarvitaan valtion ja kuntien tukea, tarvitaan lukuisten eri yksityisten säätiöiden panosta jne. Ei myöskään tule karsastaa markkinaehtoista rahoitusta. Jokainen ostettu konserttilippu tai grafiikanlehti on merkki siitä, että taide on jollekulle tärkeää.
Meillä on edelleen ”tämä” Suomen-Ruotsalaisten suljettu piiri, jossa on rahaa on enemmän, kuin mahdollisia apurahan saajia! Raha ei haise, mutta jakoperusteet saisivat jo nykypäivänä olla kaikille samat, myös,kieleen katsomatta.
Muistan hyvin Ars 83 yhteydessä tapahtuneen pienen skandaalin. Tom Sandqvist erosi Ars 83 ”kuraattori”-lautakunnasta siksi, että SKOP-pankki oli saamassa logonsa jokaisen teoksen teosinfo-korttiin. Kävikö näin? Pankki näyttelyn sponsorina oli siihen aikaan uutta. Sandqvist ei hyväksynyt logoilua eikä yksityistä rahatukea. Oliko näin? Mutta sen muistan, että reagoin tähän julkisesti. Liitin siihen toisenlaisen esimerkin siitä, miten ”kansalliset” näyttelyt Yhdysvalloissa helposti valtiollisen propagandan symbolisena jatkeena, ja sikäläistä kritiikkiä tuli New Yorkiin tuotetusta, yhteispohjoismaisesta näyttelystä nimeltään jotenkin: Contemporary Art from Scandinavia. Nyt googlaamalla termiä ongelmia ei näytä olevan, vaan alue on kiinnostuksen kohteena muualta kuin mikä tahansa paikka maailmassa. Liberalistinen markkinafilosofiamenestys esimerkiksi ”kansallisen taiteen edistämisestä” ei kuitenkaan taida olla aivan ensimmäinen asia agendalla, natsien taidenäkemyksen jälkeen.
Kuten Tapio kirjoittaa, taide tarvitsee rahaa, ja Suomen kulttuurirahasto muiden rahastojen ja säätiöiden rinnalla täydentävät onneksi valtion tukea, joka syntyy kuten tiedämme, arpomalla ja veikkaamalla.
Toin Ars 83:n yhteydessä esille, että raha todellakaan ei haise, mutta että erilaisista ideologisista syistä tuottajan ja sponsorin liittyminen taiteeseen voi loukata näyttelyn symbolista asemaa vapaan taiteen kentällä. Tämähän on lopulta mahdoton asetelma ja osoittaa retoriikan merkityksen kaikessa kommunikaatiossa. En pitänyt Sandqvistin reaktiosta, paitsi siinä tapauksessa että se todella poisti logot teoslapuista. Se olisi ollut hieman liikaa. Olisi kiva tietää miten meneteltiin. Pankki tosin on kadonnut.
Rahaa tarvitaan aina, eikä taidetta voi syödä. Nykyään olen tosin sitä mieltä ettei raha ole koskaan neutraalia, sen haaskaamiseen tai vaihtamiseen palveluihin löytyy aina jokin ohjelma, henkilökohtainen ja yhteisöllinen ja siis poliittinen – johon uskonnollinenkin dimensio sisältyy. Retoriikassakin on lopulta kysymys arvoista, muttei toivottavasti kateudesta.
@ Vesa Varrela On hyvä tehdä ero julkisen ja yksityisen rahan välillä.
Suomessa yksityistä rahaa taiteelle jakavat erityisesti säätiöt. Säätiö voi osoittaa tukensa ainoastaan sellaiseen tarkoitukseen kuin sille on säädekirjassa määrätty. Jos säätiön tarkoitus on tukea suomenruotsalaista kulttuuria, ei säätiö voi tätä määräystä itse muuttaa. Ja jos säätiöllä on paljon rahaa, johtuu se siitä, että joku on ne rahat sinne lahjoittanut. Ts. Säätiömaailmassa ei voi lähteä siitä, että ”jakoperusteet saisivat jo nykypäivänä olla kaikille samat, myös, kieleen katsomatta”. Ei ole mitään estettä sillä, että joku lahjoittaisi miljardiomaisuuden vaikkapa saamenkielisen kulttuurin tukemiseen.
Sen sijaan julkisella puolella tilanne on toinen. Yhdenvertaisuusperiaate korostuu. Siksi ruotsinkieliset taiteilijat eivät saa valtiolta apurahaa yhtään sen helpommin kuin suomenkieliset. (Pikemminkin päinvastoin. Valintoja tekevälle hiipii helposti mieleen ajatus: ”No, teillähän on niitä säätiöitä”.)