Kaikki taiteilijat tietävät ne työtilaukset: ”Esitä taidettasi meille, emme maksa siitä rahallista korvausta, mutta saat sen sijaan näkyvyyttä ja puoli valtakuntaa!”
Mutta entä teoksen valmistaminen? Siis idean työstäminen teokseksi, jonka olomuodosta ei aloittaessa vielä ole tietoa eikä myynnistä varmuutta? Taide kun ei aina synny tilauksesta tai niin, että teosta aloitettaessa olisi varmuudella tiedossa, mitä lopputuloksesta tulee.
Taide ei ole sitä, että tehdään ”sitä mikä myy”. Ja jotta kukaan ei suotta loukkaantuisi, sanottakoon tämä: Toki taidetta tehdään myyntilähtökohdistakin. Olkaamme silti yhtä mieltä siitä, että myynti, keikkojen määrä tai rahaliikenne eivät aina ole taiteen tekemisen ensisijaisia syitä.
Taiteellisen työn ytimessä on pelkistetysti ajateltuna tuhansien tuntien harjoittelulla saavutetun taidon valjastaminen ilmaisulliseen muotoon jonkin asian tai mielikuvan välittämiseksi.
Taiteilijat hengittävät sisään maailmaa
ja puhaltavat ulos taidetta
– mutta kuka sellaisesta maksaisi?
Ytimen ympärillä ja suojana taiteelliseen työhön kuuluvat olennaisesti myös ammatillisen taidon jatkuva harjoittelu ja kehittäminen, uusien ilmaisukeinojen ja taitojen omaksuminen. Siihen kuuluvat metsässä juokseminen, yöllä juuri ennen nukahtamisen hetkeä tulleen idean muistiinpanojen mysteerion aamuinen selvittäminen, kahvin tippumisen tarkkailu sekä työvälineen, kuten huilun tai kehon, vimmattu huoltaminen.
Samaan aikaan esitämme TE-toimistolle hakevamme Oikeita Töitä, joita meidän kanssamme hakevat samaan aikaan Oikeille Aloille opiskelleet työnhakijat. Teemme niin voidaksemme apuraha- ja keikkajaksojen väleissäkin tehdä taiteellista työtämme sekä kaikkea sitä oheistyötä, jota taiteen mahdollistaminen vaatii. Teemme töitä saadaksemme töitä.
Näiden työnteon muotojen syynä on harvoin jos koskaan mahdollisimman myyvän lopputuloksen aikaansaaminen. Taiteilijat hengittävät sisään maailmaa ja puhaltavat ulos taidetta, kukin oman suodattimensa kautta. Mutta kuka sellaisesta toiminnasta sitten maksaisi?
Taiteen on voitava ottaa riskejä,
joihin viihteellä ei ole varaa.
Voisin vedota taiteen kansallisiin ja kansainvälisiin vaikutuksiin tai kulttuuriin panostettujen eurojen moninkertaiseen palautumiseen, mutta sen aiheen jätän poliitikoille, sillä merkkimääräni rajat paukkuvat jo.
Ehkä olen kanssataiteilijoineni mielenvikainen – kysykää vaikka terveyskeskuslääkäriltä, joka ehdotti mielialojeni pohjamutien hoitokeinoksi ammatinvaihtoa – mutta me teemme, kukin oman kapasiteettimme rajoissa ja rajojen yli, kaikkemme voidaksemme tehdä työtämme, taidetta. Vai oletteko kuulleet kenestäkään, joka olisi valinnut taidealan rahan perässä?
Taiteen on voitava olla nimenomaan outoa, arvaamatonta, vierasta, ravisuttavaa, häiritsevää, mietityttävää ja harkitusti järkyttävääkin, myös lohduttavaa ja yhdistävää. Sellaista, jonka äärellä ei välttämättä räjähdä naurusta, vaan saattaakin pysähtyä maailmassa olemisen, ihmisten välisten suhteiden, välittämisen ja muiden taloudellisesti triviaalien sivuseikkojen äärelle.
Pelkän näkyvyyden voimin ja jatkuvaa kansalaissyyllisyyttä tuntien ei tällaista taidetta synny. Taiteen on voitava ottaa riskejä, joihin viihteellä ei ole varaa. Eikö korkeamman riskin sijoituksissa ole myös suurempien voittojen mahdollisuus?
Kuva: Nanna Kreutzmann
Hei Salla,
Ei ammatilliset taiteilijat saa työtarjouksia, joista ei olla valmiita maksamaan.
Ollakseen sirkusammattilainen täytyy omata alan tekninen taito sekä ammatinharjoittamisen perusasiat, usein myös erikoistumisen johonkin tiettyyn alan osaan. Akrobaatilla ammatillinen tekninen taito tarkoittaa esimerkiksi, että seisoo yhdellä kädellä puoli minuuttia, ja pystyy toistamaan tämän kymmenen kertaa. Vastaavasti yksi kriteeri on, että on elättänyt itsensä kolme vuotta esiintymisellä ansaituilla verokorttituloilla. Näinhän ei nykyään Suomessa asia ole, vaan ammattilaiseksi voi nimittää itsensä kuka tahansa.
Sirkuslaisten on syyttäminen itseään kotimaan olemattomista työtilaisuuksista. Lähes kaikki ammatilllinen rahoitus menee Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus ry:lle ja siellä vaikuttaville intressipiireille. Cirkohan ei harjoita juurikaan ammatillista esitystoimintaa, eli heidän sirkusammattilaisille maksama palkka on olematonta. Tämä kaikki tapahtuu sirkuslaisten yleisellä hyväksynnällä ja Taiken siunauksella. Ei ole palkanmaksua, jos ei ole tuloja. Tuloja ei ole, jos ei ole maksavaa yleisöä. Maksavaa yleisöä ei ole ellei markkinointi, myynti ja taiteellinen kehitystyö ole toiminnassa. Näinhän ei nykysirkusalalla ole. Sirkus Finlandiassa näin on ja he maksavatkin sirkusammattilaisille palkkaa.
Näyttämötaiteen tiedotuskeskukset ovat epäonnistuneet toimissaan. Näin ei ole kaikilla aloilla, kuten pelialalla. Neogames esittelee itsensä näin:
”Neogames on jäsenpohjainen, voittoa tavoittelematon pelialan yhdistys. Tehtävänämme on koordinoida, kiihdyttää ja tukea suomalaisen peliteollisuuden kasvua ja kehitystä. Yhdistämme pelialan eri sektorien toimijat ja ajamme heidän yhteisiä etujaan.”
Tässä linkki, miten he neuvovat toimimaan, kun sinulla on fantastinen peli-idea:
http://www.neogames.fi/ukk/
Valitettavasti tällaista ei nykyisten rakenteiden alla ole tulossa näyttämötaiteeseen. Harmi, sillä peliala maksaa palkkaa ja tekee kansainvälistä liiketoimintaa. Oliko niin, että viime vuonna kolme suomalaista pelifirmaa meni pörssiin? Peliala on alkanut Suomessa 1995, eli aikalailla samaan aikaan, kun nykysirkuksen ”ammattimaistaminen” aloitettiin. Peliala veti voiton 100-0. Syy tähän on, että peliala kuuntelee järkeä.
Miksi näyttämötaiteen aloille ajetaan agendoja, jotka johtavat taiteilijoiden elinikäiseen työttömyyteen?
Hei Tatu.
Kiitos kommentistasi. Poimin alle otteita kirjoituksestasi ja vastaan niihin yksittäin:
“Ei ammatilliset taiteilijat saa työtarjouksia, joista ei olla valmiita maksamaan.”
– Voi, saavat kyllä. Etkö seurannut esimerkiksi Vuosisadan Kulttuurigaalan tapausta? Keikalle pyydettiin eri esittävien taiteiden ammattilaisia medianäkyvyyttä vastaan, samalla kun tilaisuuteen myytiin pääsylippuja ateriakortteineen 300 euron hintaan. Gaalan järjestäjät onneksi korjasivat virheen, kun keskustelu heräsi. Minua tosin ei pyydetty tilaisuuteen keikalle, vaan olin ehdolla palkinnonsaajaksi “Kulttuurin Tulevaisuus” -sarjassa. Ainoana suomalaisena sirkusalan ammattilaisena kaikkien sarjojen kaikista ehdokkaista, muuten.
“Akrobaatilla ammatillinen tekninen taito tarkoittaa esimerkiksi, että seisoo yhdellä kädellä puoli minuuttia, ja pystyy toistamaan tämän kymmenen kertaa.”
– Mistä olet tämän “kriteerin” vetänyt? Hatusta, oletan? Kiinasta?
“Vastaavasti yksi kriteeri on, että on elättänyt itsensä kolme vuotta esiintymisellä ansaituilla verokorttituloilla. Näinhän ei nykyään Suomessa asia ole, vaan ammattilaiseksi voi nimittää itsensä kuka tahansa.”
– Tämä “kriteeri” lienee samasta hatusta. Tällaisessa toimenkuvassa ei taiteilijuuden määritelmään ilmiselvän olennaisesti kuuluva taiteellinen työskentely ole tietenkään mahdollista, ellei verokorttikeikkoja tehtäisi päivisin ja taiteellista työtä öisin. Tai ehkä toisin päin?
“Sirkuslaisten on syyttäminen itseään kotimaan olemattomista työtilaisuuksista.”
– Esimerkki, tapaus Hakanpää: Osallistuin #kulttuuriVOS-uudistuksen keskusteluihin parhaani mukaan. Kuinka muutoin näet mahdollisena vaikuttaa kotimaan työtilaisuuksiin ja esimerkiksi kiertueverkoston puutteeseen sirkustaiteen ammattikentältä käsin?
“Lähes kaikki ammatilllinen rahoitus menee Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus ry:lle ja siellä vaikuttaville intressipiireille. Cirkohan ei harjoita juurikaan ammatillista esitystoimintaa, eli heidän sirkusammattilaisille maksama palkka on olematonta. Tämä kaikki tapahtuu sirkuslaisten yleisellä hyväksynnällä ja Taiken siunauksella. Ei ole palkanmaksua, jos ei ole tuloja. Tuloja ei ole, jos ei ole maksavaa yleisöä. Maksavaa yleisöä ei ole ellei markkinointi, myynti ja taiteellinen kehitystyö ole toiminnassa. Näinhän ei nykysirkusalalla ole. Sirkus Finlandiassa näin on ja he maksavatkin sirkusammattilaisille palkkaa.”
– Cirko tarjoaa sirkusalan ammattilaisille ilmaista tilaa taiteelliseen työskentelyyn. Vaihtoehto olisi, että he vaatisivat siitä vuokraa. Syntyisikö silloin senkään vertaa uutta ja luovaa nykysirkustaidetta, kuin syntyy nyt? Ei syntyisi. Jos Cirkolla pyöritettäisiin ympärivuotista “takuuvarmasti myyvää showta”, kehittyisikö nykysirkuksen taiteelliset ulottuvuudet? Eivät kehittyisi. Jos yleisesti esittävän taiteen lipunhintoja ei subventoitaisi, olisiko esimerkiksi nykysirkuksen katsojatilastoissa nuoret kaupunkilaiset miehet vahvasti edustettuna? Tuskin.
Finlandia-argumenttiisi lyhyesti kärjistän: Sirkus Finlandia on viihdettä. Ajatukseni taiteen ja viihteen erosta tullee kirjoituksessani melko selväksi.
“Oliko niin, että viime vuonna kolme suomalaista pelifirmaa meni pörssiin? Peliala on alkanut Suomessa 1995, eli aikalailla samaan aikaan, kun nykysirkuksen ”ammattimaistaminen” aloitettiin. Peliala veti voiton 100-0. Syy tähän on, että peliala kuuntelee järkeä.”
– Ymmärtänemme molemmat, että pelialan ja näyttämötaiteen vertaaminen ammattialoina toisiinsa on yhtä mielekästä kuin katuruoan myymisen vertaaminen vaikkapa keittiö-designerin työhön.
Lopuksi vielä: Pörssi ei ole taiteellisen työskentelyn tavoite. Tai jos sinulle onkin, niin minulle ei.
”– Voi, saavat kyllä. Etkö seurannut esimerkiksi Vuosisadan Kulttuurigaalan tapausta? ”
Kannattaako sellaiseen mennä? Menee sinne mistä maksetaan? Ja jos sellaisia paikkoja ei ole, ne pitää rakentaa niin kuin stand up koomikot ovat rakentaneet omat työpaikkansa, eli stand up klubit ja kiertueet, joista maksetaan palkkaa. Tämäkin kehitys alkoi noin 1995. Ovat edenneet aivan eri tasolle kuin nykysirkus, jota ei voi pitää kotimaassa ammatillisena toimijana.
”– Mistä olet tämän “kriteerin” vetänyt? Hatusta, oletan? Kiinasta?”
Ihan Suomesta. 1900-luvun alusta lähtien kotimaisen akrobaatin on täytynyt omata tällainen taito ansaitakseen elantonsa kansainvälisillä markkinoilla.
”– Tämä “kriteeri” lienee samasta hatusta. Tällaisessa toimenkuvassa ei taiteilijuuden määritelmään ilmiselvän olennaisesti kuuluva taiteellinen työskentely ole tietenkään mahdollista, ellei verokorttikeikkoja tehtäisi päivisin ja taiteellista työtä öisin. Tai ehkä toisin päin?”
Toimii kokki mäkkärissä tai kolmen tähden michelin-ravintolassa – hän on oman paikkansa ammattilainen, kun on kolme vuotta pystynyt toimimaan siinä asemassa. Samalla tavalla, kun ravintola pystytetään niin 1,5 vuotta lähtökohtaisesti tehdään tappiota, ja jos ravintola on kolmen vuoden jälkeen pystyssä, kyseessä on ammattimainen ravintola.
Ammatillisella taiteella ansaitaan elanto. Yleensä se vaatii korkeatasoista taiteellista osaamista ja visionääristä näkemystä. Tässä esimerkki näyttämötaiteen puolelta:
https://fuerzabrutaglobal.com
Wikipedia: ”Amatööri tarkoittaa yleisterminä jonkin harrastajaa tai harrastelijaa erotukseksi ammattilaisesta[1]. Urheilussa palkka erottaa ammattilaisen amatööristä. Sanana amatööri perustuu latinan verbiin amare, rakastaa. Tästä johdettu amator[2], kirjaimellisesti ”rakastaja”, viittaa siihen, että amatööri voi suhtautua intohimoisesti (ammattilaista intohimoisemmin) kiinnostuksensa kohteeseen, harrastukseen. Arkikielessä tunnettuja käsitteitä ovat esim. radioamatööri, amatöörinäyttelijä, amatööriurheilija, harrastajamaalari ja amatöörielokuva.”
”Ymmärtänemme molemmat, että pelialan ja näyttämötaiteen vertaaminen ammattialoina toisiinsa on yhtä mielekästä kuin katuruoan myymisen vertaaminen vaikkapa keittiö-designerin työhön.”
Emme ymmärrä. Cirque du Soleilin liikevaihto on esimerkiksi suurempi kuin lähes kaikkien suomalaisten pelifirmojen, kuten Rovion. Järki käteen niin sirkustaiteesta kehittyy kansainvälinen vietituote, joka on taiteellisesti korkeatasoinen ja tuo suurta työllisyyttä ja varallisuutta kotimaahan.
Kiitos reagoinnistasi.
Koska argumenttisi tuntuu kiteytyvän taiteen ja taiteilijuuden arvioimiseen markkinatalouden ehdoilla ja itse pidän ajatusta lähtökohtaisesti kestämättömänä, ei tämän keskustelun jatkaminen ole omasta puolestani mielekästä. Sinulla on toki oikeus näkemykseesi – minulla on oikeus omaani.
Hyvää kevään jatkoa, Tatu!