Pari vuotta sitten kuulin brittiläisen kulttuurintutkija Angela McRobbien alustuksen luovan työn politiikasta. Hän puhui kiinnostavasti etenkin muotibisneksen nuorista naisista. Mieleenpainuvinta esityksessä oli kuitenkin väite, että uusliberalismi ohittaa naiskysymyksen toteamalla sen jo hoidetuksi. McRobbie viittasi New Labourin aikaansaannoksiin, mutta tunnistin kuvion välittömästi Suomesta. Kaikki on kunnossa, koska meillä on laki, ohjelmat, kiintiöt, suvaukset, neuvottelukunnat ja valtuutetut.
Naiset saavat hädin tuskin neljänneksen elokuvan julkisesta rahoituksesta.
Binääristä sukupuolijakoa ei ole aihetta heittää analyyttiseen romukoppaan, vaikka uusia, tärkeitä jaotteluja on tullut rinnalle. Valta ja resurssit eivät vieläkään jakaudu tasan miesten ja naisten kesken. Tarja Savolaisen (2017) tuoreen raportin mukaan naiset saivat hädin tuskin neljänneksen elokuvan julkisesta rahoituksesta 2011–2015. Rahoittajat vetoavat siihen, että naisille myönnetään rahoitusta jokseenkin samassa suhteessa kuin nämä sitä hakevat, ja monesti tilastot vahvistavat tämän. Kun naisia on arviolta puolet alan koulutetuista, herää silti kysymys, milloin, missä ja miten heidät lannistetaan pyytämään vähän tai pysyttäytymään tietyissä ammattirooleissa.
Angela McRobbie puhuu osuvasti tasa-arvon illuusiosta, joka syntyy taidealojen naisistuessa. Tällöin feministinen analyysi alkaa näyttää tarpeettomalta ja vanhanaikaiselta. Taija Roiha, Pauli Rautiainen ja Kaija Rensujeff (2015) toteavat, että naisistuminen ei kuitenkaan ole hävittänyt sukupuolten tuloeroja. Naisten osuus on päinvastoin suurin juuri niissä työmarkkina-asemissa, joissa toimeentulo on kaikkein heikoin. Osin kyse saattaa olla taidealojen kasvun aiheuttamasta kilpailun kovenemisesta. Taiteilijatutkimuksissa erityisen prekaareiksi osoittautuvat tyypillisesti nuoret naiset kuvataiteessa ja tanssin vapaalla kentällä.
Epätasa-arvoa tuottavat ja ylläpitävät monenlaiset mekanismit.
Jos pääsisin tekemään sukupuolinäkökulmasta tutkimusta, purkaisin laadun ja arvon käsitteitä taiteen kentällä ja taidepolitiikassa. Sukupuolellahan ei ole taiteessa väliä, vain laatu ratkaisee. Universaalina näyttäytyvän länsimaisen taidekäsityksen taakse kätkeytyy monenlaisia epätasa-arvoa tuottavia ja ylläpitäviä mekanismeja.
Vapaalla kentällä toimivat ja vapaat taiteilijat ottaisin erityissyyniin. He toimivat ympäristöissä, joista puuttuvat tavanomaisen työelämän rakenteet ja säädökset. Rekrytoituminen ja eteneminen riippuvat epävirallisista ja ‑muodollisista verkostoista, joista on vaikea saada selkoa. Viidakon lait eivät välttämättä suosi naisia – etnisistä ja muista vähemmistöryhmistä puhumattakaan.
Hyvä puheenvuoro kaiken kaikkiaan. Kiinnitin huomiota kahteen seikkaan.
Yksi on tämä ”laadun ja arvon käsitteiden purkaminen”. Ymmärrän sanomisen varmaan oikein: pitää avata laatu- ja arvomääritteet, ehkäpä tilastoida ne adjektiivit ja verrata sukupuolijakoon ja päätöksiin jos mahdollista. Mielenkiintoinen tehtävä! Essentialismi hiiteen ja tilastoidaan tekstien ilmiöt – diskurssianalyysi?. Luulisi tulevan mielenkiintoisia tuloksia.
Toinen seikka: naissukupuolta ei käsittääkseni sorsita suomalaisten taiteilijajärjestöjen jäsenyysvalinnoissa, voisin vannoa. Yllätyn mielelläni muunlaisesta tiedosta. Eri asia on, miten muut etniset ryhmät pääsevät mukaan. Kyse on kulttuurisesta vieraudesta, etnosentrismistä. Lähi-Idän taidemaalari tai muualta kaukaa omaa ehkä ihan toisenlaisen estetiikan, joka meille ei merkitse juuri mitään. Jälleen on kyse laadun arvottamisesta, m.m. siitä miltä kaikki näyttää ja mitä se merkitsee. Viimeksimainittu dimensio kirjoitetaan usein auki kuraattorin tai tekijän toimesta. Nykytaiteen globalisointi, eli länsimaisen taidekäsityksen massavienti helpottaa laajan taidemaailman syntymisessä. Onko hyvä asia?
Mutta tyylikysymykset tuottavat välitöntä hyväksyntää tai vastustusta ilman argumentteja. Niitä ei ole, on vain taidekäsitys, jossa erilaiset vallitsevuudet kiertävät paikasta toiseen. Hitaasti.
Minkänäköinen taide tarjoaa aseman muiden Suomessa toimivien rinnalla?
Tähän ei varsinaisesti ole tarkkaa vastausta, ei tarvitsekaan. Kokemukseni mukaan
takavuosina monikulttuurisuutta yritettiin edistää maahanmuuttaja-yhdistyksiä perustamalla kulttuurin ja taiteen saralla niitä tukien. Yksi huono tulos oli se, että varsin erilaisista kulttuureista kokoonnuttiin yhteen pohtimaan ulkopuolisuutta laihoin tuloksin. Kyse on, miten pääsee mukaan keskeisiin taiteilijajärjestöihin jäseneksi ja toimimaan silloinkin kun maku ratkaisee mahdollisuudet. Kenen maku?
Diskurssianalyysi tekstiaineiston tilastoinnin pohjalta? Käykö tämä? En ole itse ehkä laiskuuttani törmännyt juurikaan tällaiseen laatu-kysymyksen purkamiseen, paitsi yhden muotoilututkimuksen (designpalkintojen perustelut) varhaisvaiheessa.Laadun ja arvon käsite näyttää joka tapauksessa olevan melko kadoksissa taiteellisen tutkimuksen saralla