Valtion budjettirahoituksella ja yleishyödyllisten säätiöiden apurahoituksella on tärkeä merkitys suomalaisen taiteen rahoituksessa. Kansainvälisilläkin säätiöillä on ollut oma merkityksensä, mutta se on jäänyt suppeaksi.
Kun Suomen valtio määritelmänsä mukaisesti on kansallinen instituutio ja kun Suomessa toimivat säätiöt ovat pääosin suomalaisia, on luonnollista, että taiteen apurahapäätöksiäkin on tehty usein kansallisen arvioinnin perusteella. Usein on käytetty vertaisarviointia, jossa taiteilijat arvioivat toisia taiteilijoita.
Taiteen vertaisarviointi rakentuu taideakatemioiden koulutusperinteelle, jossa ansioituneet taiteilijat opettavat nuoria kisällejä. Mestaruus onkin taiteen vertaisarvioinnin historiallinen juuri.
Ei tarvitse olla Paavo Haavikko,
jotta voisi arvioida
Paavo Haavikon runoja.
Voi kysyä, sopiiko vertaisarviointi ylipäätään taiteen rahoituksen perustaksi? Tiede ja taide ovat säätiöiden ja valtionhallinnon apurahajärjestelmissä haluttu nähdä samankaltaisina. Kun jollakin hyvin rajatulla tieteen alueella on koko maailmassa parikymmentä huippututkijaa, he voivat olla toistensa artikkeleiden ainoat vertaiset lukijat, jotka niitä osaavat arvioida. He saattavat olla myös ainoat tosiasialliset lukijat.
Taide kuitenkin ideaalisesti perustuu ajatukseen, että taideteoksen vastaanottaja voisi olla muukin henkilö kuin toinen taiteilija. Ei tarvitse olla Paavo Haavikko, jotta voisi arvioida Paavo Haavikon runoja.
Voisiko hyvän taiteen
tunnistaa
kansainvälisellä arviolla?
Rahoituspäätösten pohjana oleva vertaisarviointi siten, että toinen saman alan taiteilija arvioi toista taiteilijaa, on Suomessa ylikorostunut. Asiaa pahentaa se, että toisin kuin tieteessä, arviointi on pääosin kansallista. Kun tieteen yleishyödyllinen rahoitus on jo keskeiseltä osin Euroopan unionin ohjelmatasoista ja kansainvälisten säätiöiden rahoittamaa, niin taiteen apuraharahoitus on selkeästi kansallisempaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Hyvä kysymys. Ja lisää (ei ehkä niin hyviä) kysymyksiä: Voisivatko kirjailijat arvioida musiikkia ja muusikot kirjallisuutta synestesian hengessä? Pitäisikö kriitikoille ja taiteentutkijoille antaa aiempaa suurempi rooli arvioinnissa? Vai olisiko aika nostaa esille kulttuurintuottajien, kustannustoimittajien ja erilaisten impressaarien arviot? Ja voisiko hyvän taiteen tunnistaa kansainvälisellä arviolla kansallisen sijaan?
Vertaisarvioinnin sivuuttaminen ”kansainvälisen” asiantuntijuuden hyväksi on täydellinen illuusio objektiivisuudesta. No, objektiivisen tiedon perusteita on pohdittu pitkin vuosisatoja vähintäänkin Leibnizin, Humen ja Kantin voimin.
Synestesia on harvinainen ominaisuus. Vaikka kansallista arvona ei tarvitse ylikorostaa, taiteen kenttä on kuten taide aina, paikallista, muista käsityksistä huolimatta. Sen kertoo jo se miten kansainvälisyys käytetään meriittinä paikallisten päätösten hyväksi, ”sisäpoliittisesti”. Meidän tulee edistää taidetta kahdella kielellä ja vieläpä englanniksi ja muillakin kielillä ottamalla huomioon oman taidekenttämme laajaa tarjontaa. Se onnistuu ainoastaan kotimaisella vertaisarvioinnilla. Taide ei ole tiedettä vaikka tietämistä olisikin. Mutta paikallista nykytaide on vaikka ulkomaisesta taiteesta ammentaen. Inspiraatiot vaikka mistä lähteessä eivät ole ilman teoksia, kirjallisuutta, musiikkia, tanssia ja grafiikkaa edes olemassa. Ulkomaiset asiantuntijan peer-to-peer arviointi hoituu ainoastaan englanninkielen kautta tekstien osalta, jotka ovat englantia. Tämä yliopistollinen perinne, josta on tullut hysteeristä huippu-urheilua, ei ole hyvä asia valtion taiteen rahoitukseen erillisiä palkintoja ja kilpailuja lukuunottamatta.
Aivan ensimmäiseksi: Taiteen edistämiskeskuksessa ollaan käytännössä luovuttu vertaisarvioinnista. Itse olen taidemaalari, eikä visuaalisten alojen toimikunnasta löydy ainuttakaan taidemaalaria. En tiedä, onko se suurikaan murhe, suurimmalle osalle taiteilijoista on loppupeleissä aivan sama, kuka niitä kielteisiä apurahapäätöksiä tehtailee, sillä suurin osa apurahapäätöksistä on kielteisiä, ja pettymystä nieltäessä ei ole niin suurta väliä, aiheuttiko sen kollega, kuraattori vaiko museonjohtajan puoliso. Mutta pitäisikö siihen sitten palata? Siihen vertaisarviointiin? Jos oletetaan että mestaruus on vertaisarvioinnin historiallinen juuri, kuten tekstissä sanotaan, niin kyllä. Mestarit ymmärtävät, mistä on kyse. Heillä välineen ja sisällön hallinta hallussaan. He tuntevat munaskuitaan myöten, milloin teos potkaisee. Siksi että he itse pyrkivät samaan, kenties joskus jopa onnistuen siinä. siksi he ovatkin mestareita Kuraattori ei enää tähtää teokseen, hän tähtää väittämään. Ja niillä muillakin on omat teoksen ulkopuoliset rajoitteensa: kriitikko sijoittaa teoksen taiteen kenttään ja museonjohtaja kokoelmiinsa ja tutkija tutkimukseensa. Kaikki voivat arvostaa täsmälleen samoja teoksia mutta täsmälleen eri perustein. Tältä pohjalta siis kyllä, vertaisarviointi takaisin, ja jos oikeudenmukaisuutta haetaan, kuten demokratiaan pohjaavissa oikeusvaltioissa ainakin yritetään hakea, niin ei meillä ole tähän käytettävissä parempaakaan välinettä. Ongelmana on pidetty ns ”kaveripeliä”, mutta kun niitä taiteilijakavereita on muillakin. Emme me niin kuplassa elä. Lisäksi päätöksiä tekevät vertaiset joutuvat kohtaamaan oman kenttänsä, joten heidän on syytä säilyttää uskottavuutensa tekemällä uskottavia päätöksiä. Sellaisia, jotka kestävät vertailun. Joten paras arvioija näissä päätöksissä on toinen taiteilija, taiteilijat kun kulkevat taide edellä, lähes aina ja kavereistaan huolimatta.