Tommi Saarikivi kirjoitti 21.3. tässä blogissa taidekenttää vaivaavasta yhteisen äänen puuttumisesta, ja miten tämä heijastuu alan rahoituksen riittämättömyyteen ja taiteilijana toimimisen epävarmuuteen. Hänen mukaansa taidekenttä tarvitsisi asioidensa hoitamiseen yhteisen äänen. Päätöksenteon valmistelijoiden ja itse päättäjien vaikeutena on sirpaleinen, jopa arvaamaton ja hämmentävä, toisistaan riippumatta valmisteltujen, eri toimijoiden lausuntojen pino.
Yhteistyön vahvistaminen tai yhteisen näkemyksen rakentaminen on samaan aikaan vaikeaa ja yksinkertaista. Oma näkökulmani nojaa meneillään olevaan tanssin kiertuetoiminnan kehittämiseen, Tanssi Liikuttaa! 2017 -hankkeeseen. Hankkeessa on tällä hetkellä tanssin tilaajina 10 valtionosuutta saavaa teatteria 9 paikkakunnalla. Maaliskuussa verkkoportaalissa oli esillä 130 tanssiteosta 62 eri tuottajalta. Hankkeen teatterit äänestivät jatkoesittelyyn 12 teosta Suomen Teatterit ry:n vuosipäiville Lappeenrantaan.
Kehitystyön vastuksenani on tanssiva mosaiikki – alirahoitettu ja epäsymmetrinen tanssin kenttä. Mosaiikissa ovat itsenäiset taiteilijat, mikroryhmät ja erilaatuista toimintarahoitusta nauttivat instituutiot. Vaihtelua lisäävät rahoituksen lisäksi alueelliset erot.
Tanssin tarjonta etenee
avoimen tiedon
ja kanssakäymisen
alustalla.
Yhteistyön vahvistaminen näyttäytyy useammasta strategiaa pohtineesta lähteestä jotakuinkin samansuuntaiselta. Jotta saamme konkreettisemman kohteen, mainitsen Pohjoismaiden ja Baltian maiden tanssia koskevan The keðja Sustainability Think Tank -raportin vuodelta 2015. Kestävän kehityksen kannalta olennaista on ajatella kokonaisuuksia eräänlaisina systeemeinä, joissa prosessit ovat oppivia, tietoa kehkeyttäviä ja viestinnältään avoimia.
Kestävän kehityksen systeemissä yhdenvertaisuus toteutuu ylläpitämällä avoimen tiedon ja kanssakäymisen alustoja. Samalla, tanssia pohtiessani, tämä avautuu tanssikentän ulkopuolisille kumppaneille. Minun mielestäni tähän ei tule olla talouteen tai rakenteeseen liittyviä esteitä. Avoimen tiedon alustan näen kohtana, josta tanssin ja tulevaisuudessa laajemmin esittävän taiteen tarjonta etenee kohti tilaajaa, näyttämöä ja loppunauttijaa, yleisöä.
Yhteisen äänen
toteutuminen
on siltojen ylittämistä.
Tästä eteenpäin mikään ei ole yksikertaista. Vahvistuva yhteistyö tarvitsee viestintää, joka kokonaisuuden mosaiikin ymmärtäen on vireeltään positiivista. Siltojen rakentaminen siilojen yli ja välille on ajatuksen tasolla taidekentän arjen kanssakäymistä. Yhteisen äänen ja toimintamallien toteutuminen on siltojen konkreettista ylittämistä. Kohtaaminen siilojen välissä on taitolaji ihan siinä missä esimerkiksi tärkeäksi koettu yleisötyö.
Yhteinen nimittäjä yhteiselle äänelle lävistää taidealan taloudelliset ja vallan hierarkiat sekä yhdistää tanssin esittäviin taiteisiin, ja siitä edelleen, Tommi Saarikiven ajatuksin, taidekentän ääneen. Nöyrästi ajatellen yhtenäinen positiivinen vire taidekentän yhteisessä äänessä vaikuttaa kokonaisuuden kautta jokaiseen yksittäiseen toimijaan.
Alirahoitettu ja epäsymmetrinen tanssin kenttä, olla yksi pala tanssivaa mosaiikkia on unelma. Samanaikaisesti ajatus yhteisestä äänestä, yhdenvertaisuudesta jossa kaikki äänet tulisivat kuulluiksi. Erilaiset tanssin lähestymistavat, erilaiset arvot ja erilaiset asenteet ja kaikesta huolimatta jokin yhteinen ääni valtarakenteiden keskellä, utopian ääni. Usko, toivo ja rakkaus tanssiin liikuttavat ja luovat liikettä ympärilleen. Siihen päätän uskoa.
Usko, toivo ja rakkaus tanssiin liikuttavat ja luovat liikettä ympärilleen. Jo pelkkä rakkaus tanssia kohtaan varmasti edesauttaa tanssin kentän voimaantumista ja tasa-arvoistumista. Se luo yhteishenkeä ja toivoa; rakkaus lajiin avaa pöydän positiiviselle altruistiselle yhteistyölle. Mutta loppujen lopuksi usko, toivo ja rakkaus ovat vain abstrakteja konsepteja, jotka jo kuin mantrana kaikuvat tilanteessa kuin tilanteessa länsimaisen kaksijalkaisen korvissa. ”Onhan näistä jo kuultu, mitä sitten?” kuuluu tokaisu silloin, kun joku muu kuin pappismies saarnapenkissään nuo sanat latelee. Tässä toiminnallisessa maailmassa, jossa valtarakenteet, alirahoitettu ja epäsymmetrinen ovat valitettavan arkipäiväisiä ja konkreettisia realiteetteja (lue. tiiliseiniä), riittääkö pelkkä usko, toivo ja rakkaus? Minusta ei.
Tarkoitukseni ei ole väheksyä rakkauden ja toivon positiivisuuteen uskovaa pohjarakennetta. Yhdessä tekeminen, rakkaus ja välittäminen luovat vaadittavat puitteet minkä tahansa asian tai yhteisön kehittämiselle. Mutta pelkkä pohja ei riitä. Kehittymiseen ja uusiutumiseen tarvitaan toiminnallisia menetelmiä – hulluja ideoita, rohkeita kokeiluja, rakenteiden päivittämistä ja yhteisten päämäärien löytämistä. Myös avoimuus, virheiden salliminen ja tekemisen meininki pelaavat suurta roolia. Avoimen tiedon ja viestinnän periaate, oppivan prosessin hyväksyminen (eli onnistumisen ja epäonnistumisen normalisoituminen) ja kentän äänen yhtenäistäminen ovat näitä kaivattuja suuntaviivoja ja toiminnallisia työkaluja. Rohkeasti eteenpäin, yhdessä. Ei haittaa, vaikka kaadutaan, ylös vain ja uudestaan.
Unelmat ovat tervetulleita, eikä niistä kunnianhimoisempiakaan pitäisi mytätä pelkästään niiden onnistumismahdollisuuksien takia. Unelmat ovat voimaannuttavia. Unelmat ovat visioita paremmasta. Unelmat ovat rakkautta. Utopia taas on sanana mustamaalattu, ja näin toimii helppona metodina kenelle tahansa, kuka haluaa väheksyä toisen ihmisen unelmia. Utopia ja unelmat ovat kuitenkin suunnitelmien onnistumisen kannalta tärkeitä. Ne antavat suuntaviivoja ja päämäärän. Kuten kaikki projekteissa ja hankkeissa mukana olleet tietävät, alkuperäiset päämäärät saattavat maaliviivalle tultaessa seisoa päälaellaan. Mutta ilman niitä, ei alkumetrejä pidemmälle oltaisi päästykään. Unelmat ja utopiat ovat tavoitteita, eivät onnistumisen mittareita.
Ajan henki tuntuu olevan jo hyväksytysti sitä, että rahasta, ajasta ja paikasta on taisteltava kynsin ja hampain. Jos et kovaäänisesti huuda omien oikeuksiesi puolesta, joku muu ne itselleen varmasti huutaa. Jos koko taidekenttä huutaa kovaan ääneen samanaikaisesti eri asioita, ei kukaan tule ikinä kuuntelemaan. Sen sijaan, jos laulamme moniäänisesti harmoniassa, kantautuu kaikumme varmasti syvälle maamme sydänjuuriin saakka. Vos-myllerryksen keskellä tämä mosaiikkiutopia ja siilojen väliin siltojen rakentaminen on mielestäni siis erittäin tervetullutta puhetta. Rohkea kokeilunnälkä ja tekemisen meininki, yhteiset linjaukset ja päämäärät, avoin ja oppiva ympäristö, sekä pohjana tälle kaikille usko, toivo ja rakkaus. Siitä on tulevaisuuden taiteen kenttä tehty.