”Kulttyyri, kulttyyri, kulttyyri,
Tuo huuto on Suomessa syyri
Mutta mikä se on se kulttyyri
Kas siinäpä pulma on syyri”
Näin runoili aikanaan Eino Leino ja piikitteli oman taiteenlajinsa kautta kulttuurielämän hienostelua …sitä ”korkeakulttyyriä”.
Runo kuvaa kuitenkin mainiosti sitä asennetta, mikä piilee monien puseron alla. Kulttuuria on pidetty usein toimintana, jota voivat ymmärtää ja harrastaa vain harvat. Tämä on johtanut käsitykseen, että kulttuuri ei kuuluisi normaaliin elämään – ja että taidetta tekevät pelkästään poikkeusyksilöt.
Meillä kaikilla on läpi elämän kestävä suhde kulttuuriin; suhde jonka muodot vaihtelevat elämän eri vaiheissa.
Lapset käyttävät luovuutta ja taiteen ilmaisutapoja rikkaasti arkipäivässään. Nuoret elävät erityisesti populaarikulttuurissa kulttuuristen viestien ja sisältöjen keskellä. Osalle ihmisistä kulttuurista tulee ammatti tai harrastuksena tärkeä elämän sisältö. Kun tehdään valintoja esimerkiksi asuinpaikasta ja työpaikasta, esteettiset seikat ja kulttuuripalvelut vaikuttavat päätöksiin. Ikääntyvien kohdalla taide- ja kulttuuritoiminnan on havaittu parantavan koetun terveyden tilaa.
Meillä kaikilla on läpi elämän kestävä suhde kulttuuriin.
Kun taiteen ja kulttuurin merkitystä yksilöille hahmotetaan heidän elämänkulkunsa näkökulmasta, taide ja kulttuuri on syytä nähdä vähintäänkin jatkumona, jossa edetään askelmalta toiselle, tai prismana, josta löydetään aina uusia alueita ja sävyjä.
Taidepolitiikan tehtävä on avata ihmisille mahdollisuuksia ja vahvistaa heidän kykyjään löytää taiteellisten ilmaisujen moninaisuus.
Koska kulttuuri koskee koko yhteisöä, on luonnollista, että yhteisön eri toimijat haluavat sen kehittymiseen myös vaikuttaa. Kulttuuri – ja taide sen mukana – on aina ollut vallankäytön, ideologisen ja poliittisen kamppailun ja hyödyntämisen kohde. Demokraattisissa valtioissa taide- ja kulttuuripolitiikan periaate on, että taiteellisen työn sisältöihin ei puututa, toisin kuin totalitaarisissa valtioissa. Taiteen sisällöllinen kehitys on taiteilijoiden asia.
Demokraattisissa valtioissa taide- ja kulttuuripolitiikka on kansalaisyhteiskunnasta kumpuavan moniarvoisen keskustelun ja parlamentaarisen sopimisen alue muiden politiikan alueiden tapaan. Kulttuuri ei siis ole jossain karsinassa, vaan todellisuudessa kulttuuri on vaikuttamassa monin tavoin jokaisen elämässä.
Kulttuuri kuuluu kaikille ja meillä on siihen muodostunut side jo lapsuudesta harrastuksien myötä. Lapsena ja nuorena on helppo olla osa kulttuuria, koska sitä ei välttämättä vielä silloin miellä kulttuuriksi, vaan kivoiksi harrastuksiksi. Aikuisiällä kulttuurin harrastamiseen tulee tietty kynnys, sillä koemme sen määrittelevän meidät ihmisenä. Lisäksi koemme kulttuurin niin hienoksi, ettemme uskalla lähteä siihen mukaan ja puhua siitä. Luulemme siihen tarvittavan sivistystä ja rahaa, vaikka kulttuurissa ei ole kyse siitä.
Olen samaa mieltä siitä, että taide ja kulttuuri tulee nähdä jatkumona, josta löydetään aina uusia alueita, koska taiteesta ja kulttuurista saa kokemuksia, jotka koetaan eri tavalla eri ikäisinä.
Taide ja kulttuuri kuuluu kaikille. Ne edistävät hyvinvointia, joten ne ovat hyväksi kaikille. Jokainen on varmasti elämänsä aikana piirtänyt, kuunnellut musiikkia tai katsonut elokuvan. Kaikki nämä ovat taidetta ja kulttuuria. Niiden ei kuulu olla tarjolla vain tietylle ihmisryhmälle.
Samaistun vahvasti edellisiin kommentteihin, kulttuuri on jokaisen oikeus. Kulttuuri käsitteenä on valtavan laaja ja on mahdoton määritellä mikä on kulttuuria ja mikä ei. Tällöin jollekkin elokuvan katselu voi olla kulttuurielämys, kun toinen taas pitää sitä pelkkänä viihteenä, jolla ei ole tekemistä kulttuurin kanssa. Juuri nämä näkemyserot suojaavat ja varjelevat kulttuuria. Kulttuuria ei voi rajata eikä määritellä niin tarkasti, että se voitaisiin esimerkiksi lakipykälillä kieltää.
Jokainen ihminen rakentaa oman kulttuurimaailmansa jo pienestä pitäen ja jokainen imee vaikutteita ympäristöstä oman mielenkiintonsa mukaan. Tämä tuo kulttuurimaailmaan moninaisuutta ja eri sävyjä, jokaisen luodessa omanlaisensa käsityksen käsitteestä kulttuuri. Ainoa pysyvä määritelmä mitä kulttuurista voi sanoa, on se että se kuuluu kaikille.
Olen samaa mieltä aiempien kirjoittajien kanssa siitä, että taide ja kulttuuri kuuluu, tietenkin, kaikille. Kulttuuri on osa ihmiselämää, jota on vaikea vältellä. Kulttuuria ja taidetta on kaikkialla ja kaikki ovat osa sitä ilman, että tarvitsee edes vielä sen tarkemmin määritellä mitä itseasiassa on taide tai kulttuuri.
Usein puhuttaessa, taide ja kulttuurielämykset mielletään ehkä heti joksikin korkeakulttuurisiksi taide-elämyksiksi: oopperat, taidenäyttelyt, teatteri, baletti, ja uskon että nimenomaan näistä puhuttaessa jollakin saattaa nousta kysymys, että ’kenelle nämä ovat?’ ja ’vain rikkailla on varaa käydä (esim) oopperassa’. Tähän ajattelumalliin on mielestäni kuitenkin hyvin puututtu ja se halutaan muuttaa: museoista halutaan tehdä helpommin lähestyttäviä, moniin konsertteihin on esimerkiksi opiskelijoilla mahdollisuus päästä hyvinkin edulliseen hintaan, jos samana päivänä ostaa lipun, jne.
Se ajatus, mikä itseäni kuitenkin monesti häiritsee on se, kun ihmetellään sitä kuinka paljon jotkut tietyt ns. perinteiset kulttuuri/taide-elämykset maksavat. Nykyään kaikkea pitäisi olla tarjolla halvalla, ellei jopa ilmaiseksi. Toivoisin, että voitaisiin nimenomaan muistaa se, että kaikkien niiden elämysten takana, joita ihminen kokee vaikkapa jossakin konsertissa tai näyttelyssä, on taiteilija, ihminen. Ihminen, joka on käyttänyt aikaa ja ehkä rahaakin, jotta saa luotua mahdollisimman puhuttelevan teoksen. Taiteilija, jolle on työtä se, että hän maalaa tai tanssii tai näyttelee tai laulaa, mitä vain. Eikö työntekijä ansaitse palkkansa? Ja kuten Essayah kommentissaan mainitsi, taide edistää hyvinvointia. Miksi en siis itsekin haluaisi priorisoida sitä korkealle omissa sijoituksissani?