Isoisäni oli rautatieläinen, joka maalasi salaa kellarissa, mutta jonka taulut komeilivat mummolan seinillä. Isä oli ammattimuusikko, alttoviulisti, joka maalasi myös. Äiti taas johti montessori-päiväkotia, jota me kaikki lapsetkin kävimme.

Kotimme ilmapiiri oli eräänlainen perhekupla, jota sääteli karismaattinen uskonnollisuus; me/he –asenne. Epäonni ei kuulunut ajatusmaailmaamme. Meillä rohkaistiin seuraamaan kutsumusta ja opetettiin elämään epäilemättä omaa arvoa ja arvostelukykyä.

Klassisen musiikin lisäksi taidetta ylipäätään pidettiin arvokkaana ja esimerkiksi urheilua tärkeämpänä. Minäkin kävin ensin kantelekerhossa ja sen jälkeen musiikkiopistossa. Opiskelin musiikinteoriaa ja soitin muun muassa saksofonia 15-vuotiaaksi. Musiikki kiinnostaa minua edelleen enemmän kuin vaikkapa kuvataide.

Olin kuusivuotias, kun pääsin isän mukana Oriveden opiston musiikkileirille. Eräänä päivänä näin aamuauringossa pellolla ryhmän ihmisiä seuraten yksimielisen hidastetusti samoja liikeratoja. En vielä siinä hetkessä ymmärtänyt mistä oli kyse, katselin vain ja ihmettelin. Isä selitti myöhemmin sen olevan taijita.

Näky inspiroi minua vieläkin. Ehkä siinä kiehtoi se, miten se vaikutti olevan kaiken ulkopuolella ja silti täysin luonnollista. Siinä oli jotain toivoa herättävää.

Lukion jälkeen opiskelin Västra Nylands folkhögskolanin kuvataidelinjalla, mutta se jäi kesken. Moni asia lähti niihin aikoihin lapasesta, ja vanhemmat lähettivät minut vuodeksi Norjaan Raamattukouluun. Siellä oli hyvät puitteet tehdä monenlaista, sain opiskella myös taidetta. Vuoteen sisältyi myös reilun kahden kuukauden mittainen matka Etelä-Koreaan, jossa näyttelin kiertävässä katuteatterissa.

Norjan jälkeen asuin vuoden Helsingissä, sitten pääsin pohjoismaiseen taidekouluun Kokkolaan. Kokkolaan mennessäni en tiennyt edes, mikä on installaatio, mutta siellä sain vähän kiinni siitä mitä halusin. Tutustuin muun muassa taiwanilaisen Tehching Hsieh’n vuoden kestäviin performansseihin, ja hänestä tuli taiteellinen esikuvani.

Opettajani kehotuksesta hain Malmön taidekorkeakoulun viisivuotiseen maisteriohjelmaan, johon minut hyväksyttiin yhtenä 12:sta. Koulun samaan aikaan teoreettinen ja avoin, itsenäinen ja hyvin vapaa työskentelytapa sopi minulle. Sieltä hakeuduin vierailevaksi opiskelijaksi Jakutskin valtionyliopistoon Siperiaan, missä toteuttamastani kävelyperformanssista tuli monella tapaa käänteentekevä vaihe elämässäni.

Apurahat ovat edesauttaneet monen teokseni toteutumista. Taide on minulle kokonaisvaltaista, vaativaa. Voidakseni tehdä sitä olen elänyt hyvin pienellä budjetilla, maaseudulla ja ulkomailla.

Moni ajattelee, että taiteilijan pitäisi ansaita tilaisuus tehdä työtään. Minusta taide on merkityksellinen, ei vain viihteellinen, osa yhteiskuntaa ja maailmaa. Tästä syystä pidän apurahoja tärkeinä.

1+