Viisivuotiaana halusin oppia kirjoittamaan, pakotin isän opettamaan, ja sen jälkeen luin ihan hulluna. Vietin paljon aikaa Kemin kirjastossa ahmien ”tyttö, eläin, seikkailu” -tyyppisiä kirjoja.

Jouluna 1985 näin televisiosta kiinalaisen sirkuksen notkeusakrobaatteja ja aloin harjoitella temppuja leuka ruvella. Olin silloin kuusivuotias. Koska Kemissä ei ollut sirkuskoulua, äiti etsi minulle sopivan voimisteluryhmän. Rytmisestä kilpavoimistelusta tuli totinen ja tiivis osa elämääni moneksi vuodeksi.

16-vuotiaana pääsin Kallion lukioon ja muutin yksin Helsinkiin. Lukion tanssitunneilla ja kirjoitustunneilla olin taivaissa. Lukion ohella hakeuduin Suvelan sirkukseen – ja löysin uuden intohimon.

Voimisteluun liittyvän välinekäsittelyn pohjalta oli luontevaa opiskella jongleerausta, ja polven ristisideleikkauksen vuoksi aloin harjoitella käsilläseisontaa. Omat lajit löytyivät helposti.

Olen saanut paljon tilaisuuksia omalla aktiivisuudellani. Kun on ollut hirveän kova hinku päästä mukaan hienoihin juttuihin, olen onnistunut piilottamaan oman epävarmuuteni ja ottamaan yhteyttä tahoihin, joiden kanssa olen halunnut työskennellä.

Taloudellinen ahdinkokin on ajanut eteenpäin. On ollut pakko haravoida työmahdollisuuksia ympäri maailmaa – mikä sirkusalalla on muutenkin välttämätöntä – ja tehdä huolelliset hakemukset. Olen myös kehitellyt omia proggiksia ja hakenut niihin rahoitusta.

Lähes jokainen työ johtaa johonkin uuteen juttuun, ja ajattelu muokkautuu sopimaan kulloiseenkin ympäristöön. Siksi olisi tärkeää päästä jo uran alkuvaiheilla edes hieman kiinni siihen mitä aidosti haluaa tehdä.

Ilman julkista tukea kulttuurielämämme näyttäisi kenties Putoukselta ja Vain elämältä, eivätkä  taiteilijat voisi keskittyä tekemään työtään. Vain pitkien prosessien kautta voi syntyä jotain uutta, joka ei pelkästään toista ennestään tunnettua. Jos itseni olisi pakko tehdä muita töitä, energiani ei ehkä riittäisi taiteellisiin prosesseihin.

Kuva: Anssi Jokiranta

2+