Meillä kotona Pyhäjärvellä kaikki tanssivat. Viikonloppuisin seitsenhenkisen perheemme seuraksi tuli vielä tätini lapsineen, ja sitten pantiin kelamankka pyörimään. Osasin kaikki seuratanssit jo alle kouluikäisenä. Suosikkini oli twist, koska siinä sai improvisoida.

Kymmenvuotiaana liityin Hiidenniemen nuorisoseuran näytelmäkerhoon ja tanhukerhoon. Pari vuotta myöhemmin esitin ensimmäisen oman sooloni nuorisoseuran iltamissa, varjoteatterina lakanan takana, ilman musiikkia. Sain siitä jännää palautetta, josta ymmärsin, että tanssin voi ymmärtää monella tavalla ja se voi olla muutakin kuin hauskuttamista.

Ensimmäisen kerran näin ammattitanssia vuonna 1975, kun tanssiteatteri Raatikko vieraili yläasteellamme. Koko koulu oli katsomassa, kun he esittelivät eri tanssityylejä ja -tekniikoita, ja oivalsin, että juuri tuota minäkin haluan tehdä.

Koska Pyhäjärvellä ei ollut tanssinopetusta, aloin käydä tunneilla Oulussa, Oulaisissa, Jyväskylässä sekä Pihtiputaalla, jossa olin oppisopimuskoulutuksessa hotellissa. Pian aloin itsekin opettaa, ja hämmästyksekseni sain heti paljon myös oppilaita. Treenasin itsekseni ja keksin omia koreografioita, joissa yhdistelin kaikenlaisia tanssiliikkeitä. Kävin tunneilla jopa ollessani armeijassa Kajaanissa. Suolahdella aloin opettaa modernin tanssin alkeita samalla kun opiskelin  nuorisokulttuurisihteeriksi.

Valmistuttuani muutin Helsinkiin ja sain töitä lastenkodista, jossa otin tanssin osaksi hoitotyötä. Ymmärsin, että liikkeellä voi avata asioita, joihin sanat eivät riitä. Opiskelin lisää pedagogiikkaa, ja tein töitä erityislastentarhanopettajana, kunnes päätin pyrkiä Teatterikouluun tanssin laitokselle. Tajusin olevani koreografinakin liikelähtöinen, mutta tarvitsin tanssijan kokemuksen päästäkseni syvemmälle siinä.

Treenasin kouluun päästäkseni kuutena päivänä viikossa, tein omatoimisia liiketutkielmia – ja pääsin sisään! Siinä vaiheessa olin jo sen ikäinen, 27, että sain opetuksesta irti varmasti kaiken mahdollisen. Valmistumisen jälkeen töitä oli kuitenkin melko vähän. Tanssin kyllä useammassa Tommi Kitin teoksessa ja vuoden verran Carolyn Carlsonin ryhmässä Helsingin kaupunginteatterissa. Sitten tein oman soolon ja sen jälkeen ryhmäteoksen kuudelle miestanssijalle. Yön vartija vuonna 1992 oli läpimurtoni.

Pari vuotta myöhemmin perustimme Arja Raatikaisen, Katri Soinin ja Jyrki Karttusen kanssa Nomadi-tuotannon, ja nyt 60-vuotiaana vedän omaa nimeäni kantavaa ryhmää ja esiinnyn edelleen. Kroppa toimii, ja kiertueitakin jaksaa, vaikka palautuminen muuttuu iän myötä hitaammaksi. Jos olisin tanssinut toisten koreografioissa koko urani, en varmasti tanssisi enää. Kun esiintyy omissa teoksissaan, opettaa muita ja treenaa itsekseen, voi eri tavalla kuunnella ja ymmärtää kehoaan.

Kuva: Pekka Mäkinen

2+