Kulttuuri ja taide halutaan nyt nähdä elinkeinotoimintana ja taiteilija mieltää entistä useammin yrittäjäksi. Ymmärrän, mistä tarpeesta tämä retoriikka kumpuaa. Taiteelle ja kulttuurille tarvitaan vahvempi oikeutus ja lisää rahoitusta.

Näen kuitenkin melkoisia vaaran paikkoja siinä, että taidetta ja kulttuuria ryhdytään pitämään puhtaasti elinkeinotoimintana.

Elinkeinon harjoittaminen ymmärretään yleensä työn tekemisenä toiminimen tai esimerkiksi laskutuspalvelun kautta. Tällainen ns. kevytyrittäjä harjoittaa ammattiaan itsenäisesti ilman palkkatyösuhdetta ja kantaa itse kaiken riskin. Elinkeinotoimintaa harjoittaa myös esimerkiksi osakeyhtiö tai osuuskunta.

Kun omaa osaamista ja ammattitaitoa myydään, tarvitaan markkinat, jossa joku tuota osaamista ostaa. Kuinka paljon meillä realistisesti ottaen kulttuurissa ja taiteessa on tällaisia markkinoita?

Vain pieni osa kulttuurialan

yrityksistä täyttäisi

edellytykset yritystukiin.

En usko, että valtaosa taiteilijoista hyötyisi siitä, että heitä tarkasteltaisiin elinkeinonharjoittajina. Sama koskee kulttuuripalveluja.

Ei elinkeinonharjoittajalla ole millään tavoin automaattisesti pääsyä yritystukien piiriin. Vain pieni osa kulttuuripalveluja tarjoavista yrityksistä – vaikkapa teattereista ja orkestereista – täyttäisi ne edellytykset, joiden perusteella yritystukia myönnetään.

Työ- ja elinkeinoministeriö myöntää yritystukia lakiin perustuen. Tuella on taloudellinen tai yhteiskunnallinen tavoite: se vahvistaa kansantalouden kasvuedellytyksiä ja korjaa markkinoiden toimintapuutteita. Yritystuen tulee kannattaa taloudellisesti.

Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoituksenkin on tuettava talouskasvua. Tällaista tukea myönnetään kansainvälistymisestä kasvua hakeville pienille ja keskisuurille innovatiivisille yrityksille esimerkiksi tutkimukseen, tuotekehitykseen ja rohkeisiin kokeiluihin.

On epärealistista ajatella,

että valtaosa taiteilijoista

saisi toimeentulonsa elinkeinon

harjoittajina.

En pysty näkemään taloudellista kannattavuutta ja toiminnan tuottamaa voittoa kuin suhteellisen pienen taiteen ja kulttuurin toimialan mahdollisena tulevaisuutena – kansainvälistymisen tuottamasta kasvusta puhumattakaan. Tällaiset näköalat ovat ehkä mahdollisia peli- ja musiikkiteollisuudessa ja osassa av-alaa.

On epärealistista ajatella, että valtaosa taiteilijoista pystyisi saamaan toimeentulonsa yrittäjinä, ilman heille tällä hetkellä myönnettäviä kulttuurin ja taiteen avustuksia tai apurahoja.

Taiteellisestakin työstä puhutaan yhä enemmän markkinaistumisen kehyksissä. Yrittäjämäistä toimintaa korostavassa arvoilmastossa toiminnan oikeutus ja rahoitus varmistetaan puheella tehokkuudesta, vaikuttavuudesta, innovatiivisuudesta ja dynaamisuudesta.

Tutkijayhteisö on kantanut huolta tieteen markkinaistumisesta. Käsitettä akateeminen kapitalismi käytetään kuvaamaan tulosohjausta ja tehokkuus- ja laatumittareille rakentuvaa rahoitusjärjestelmää sekä puhe- ja toimintatapoja, joihin tiede on valjastettu. Kuulostaako tutulta?

Kun taiteessa korostetaan elinkeinotoimintaa, vähemmän markkinasuuntautuneet taiteenalat ja taiteilijat ovat vaarassa marginalisoitua, koska ne eivät pysty kilpailuun yhä yritysmäisemmästä rahoituksesta. Näinhän on käynyt jo tutkimuksessa. Miten käy taiteessa?

Kuva: Vertti Teräsvuori

9+