Taidehistorioitsija Wolfgang Ullrichin kirja Siegerkunst kertoo taiteesta rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten statussymbolina. Siegerkunst on neologismi, uusi sana, ja sillä tarkoitetaan maailmanlaajuisesti menestyvää taidetta, jonka hinta nousee ennennäkemättömän suuriin summiin.

Viime kuukausina uutisvirta on täyttynyt kertomuksilla ennätyssummista, joita maalauksista on maksettu huutokaupoissa. Esimerkiksi toukokuussa 2018 Amadeo Modiglianin teos huudettiin 157 miljoonalla dollarilla Sothebyn huutokaupassa New Yorkissa. Onko tämä ”valloittajataidetta”? Kuka valloittaa tällaisessa taidekaupassa – taiteilija, huutokauppatalo, myyjä vai taideteoksen ostaja? Entä kuka jää jalkoihin?

Huhtikuussa 2018 Berliinissä järjestetyssä Art. Talking Business. Forum -tapahtumassa pidettiin aihetta käsittelevä paneelikeskustelu. Taidehistorioitsija Wolfgang Ullrich, kuraattorit Arja Miller ja Khairuddin Hori sekä Kunsthalle Mannheim -taidemuseon johtaja Ulrike Lorenz keskustelivat siitä, millainen taide luokitellaan ”valloittajataiteeksi”, ja miten taidemuseot siihen suhtautuvat.

Huippuhintoihin nousseet teokset
päätyvät usein yksityisille keräilijöille.

Ullrich määrittelee ”valloittajataiteen” sellaiseksi, jolle asetetaan huikea ”hintalappu” ja joka menestyy maailmanlaajuisesti. Tyypillinen esimerkki on Jeff Koons, joka on onnistunut kehittämään menestyksekkään tavaramerkin – hän kuuluu kalleimpien elävien taiteilijoiden joukkoon. Tosin myös edellä mainittu Modigliani kuuluu myös taiteilijoihin, jotka tekevät ns. valloittajataidetta ennätyksellisillä myyntihinnoilla.

Huutokauppoihin päätyneet huippuhintoihin nousseet teokset päätyvät kuitenkin usein yksityisille keräilijöille, sillä museot voivat vain harvoin kilpahuutaa näissä hintaluokissa. Tästäkin löytyy poikkeustapauksia: esimerkiksi Leonardo Da Vincin teos ostettiin 450 miljoonalla dollarilla uuteen Louvreen Abu Dhabissa.

Tässä tapauksessa taideteos päätyi julkiseen museoon ja on täten laajan yleisön nähtävissä. Teosten päädyttyä yksityiskokoelmiin ei ole itsestäänselvyys, että yleisö pääsisi niitä näkemään, ellei niitä tehdä varta vasten julkisiksi. Esimerkiksi bunkkerirakennuksessa sijaitsevalle Borosin kokoelmassa Berliinissä on toimittu näin.

Kenellä on tulevaisuudessa
mahdollisuus nauttia taiteesta?

Jos museot eivät voi kilpailla yksityisten keräilijöiden kanssa taidemarkkinoilla, herää kysymys, miten tämä vaikuttaa tulevaisuuden taidehistoriaan? Mitkä taideteokset säilyvät, minkä tyyppistä taidetta edistetään ja mitä arkistoidaan? Kenellä on tulevaisuudessa mahdollisuus nauttia taiteesta – kuka voi nähdä teoksia ja kuka ei?

Millaiseen rooliin museoiden on mukauduttava tällaisilla markkinoilla? Arja Miller Espoon modernin taiteen museosta EMMA:sta näkee kysymyksen ensisijaisesti haasteena, mutta myös mahdollisuutena museoiden monipuolisesta luonteesta johtuen. Hän mainitsee esimerkkeinä suuret installaatiot ja performanssit, joiden on usein vaikea painia ”valloittajataiteen” sarjassa. Museot ovat siis vastuussa taiteen monipuolisuuden säilyttämisestä ja taiteen välittämisestä suurelle yleisölle.

Taiteen ”loppuunmyynnin” vastustamiseksi ja kansallisesti merkittävän kulttuuripääoman suojelemiseksi Saksan kulttuuripääoman suojelulakia uudistettiin vuonna 2016. Saksalaiset galleristit pitivät tätä taidekaupan rajottamisena ja uhkana, mutta kulttuuriministeri Monica Grütters näki asian tärkeänä toimenpiteenä.

Mihin suuntaan tilanne kehittyy, on vielä monessa mielessä auki, mutta Kunsthalle Mannheimin johtaja Ulrike Lorenz pysyy silti optimistisena: loppujen lopuksi taide päätyy aina museoon!

Käännös saksasta: Emma Hannonen, Miika Peitso

Kuva: Finnland-Institut / Bernhard Ludewig

0