Jotta taiteella on tulevaisuus, se edellyttää toimivaa tukijärjestelmää.  Suomalaisella taiteella sellainen on ollut jo viisi vuosikymmentä, kipupisteineenkin.

Valtion taidetoimikuntajärjestelmä luotiin 1960-luvulla, jolloin suomalainen taidejärjestelmä, taidepolitiikka ja taiteilijatuki tulivat kiinteäksi osaksi hyvinvointivaltion rakentamista. Taidetta koskevat kysymykset otettiin osaksi yhteiskuntapoliittista suunnittelua ja keskustelua.

Taide hahmotettiin olennaiseksi osaksi yhteiskuntaa ja toimiva taidekenttä yhdeksi kansakunnan olemassaolon keskeiseksi ehdoksi. Luotiin rakenteita, johon kuului kulttuuripalveluiden ulottaminen kaikkialle maahan.

Olennaista järjestelmässä oli korkeatasoisten, itsenäisten ammattitaiteilijoiden tukeminen ja heidän työskentelyedellytystensä parantaminen. Tämä periaate oli taustalla taidetoimikuntajärjestelmää ja sen tukimuotoja rakennettaessa.

Taitelijapalkkakeskustelua
on käyty jo 1970-luvun
puolivälistä alkaen.

60- ja 70-luvun taitteesta alkaen taide- ja taiteilijapolitiikkaan kuuluivat myös kulttuuridemokratia ja kansainvälinen kulttuurivaihto.  Kulttuuridemokratia merkitsi alueellisten taidetoimikuntien luomista maamme jokaiseen silloiseen lääniin. Kulttuurivaihtoon sisältyi ajatus siitä, että taiteilijoilla tuli olla mahdollisuuksia hakea vaikutteita ulkomailta ja viedä suomalaista taidetta ulkomaille.

Katsottiin myös, että kaikkialla maassa tulisi olla tarkoituksenmukaisia tiloja taiteen harjoittamista ja esittämistä varten. Suomeen alkoi nousta uusia rakennuksia taiteelle. Yleisö haluttiin nähdä kaikkien kansalaispiirien yhdessä muodostamana joukkona, joka sodan jälkeisen jälleenrakennuksen vuosien jälkeen saattoi kokoontua virkistäytymään ja sivistymään taiderakennuksiin.

Taiteilijapalkkakeskustelua käytiin 1970-luvun puolivälistä alkaen ja silloin taidekentän tavoitteena oli pysyvien taiteilijatoimien luominen. Taiteen keskustoimikunta esittikin ehdotuksen 600:n taiteilijatoimen perustamisesta, mikä kaatui mm. kirstunvartijaan. Taiteilijoiden heikkoon sosiaaliturvaan kiinnitettiin huomiota jo 70-luvun lopussa ja -80-luvun alussa. Tätä kipukohtaa on senkin jälkeen yritetty ratkoa, siis jo neljän vuosikymmenen ajan useissa eri työryhmissä ja raporteissa.

60- ja 70-luvun tavoitteet ovat hämmästyttävän samat kuin nytkin. Maailma on kuitenkin noista ajoista muuttunut.

Taiteen tukijärjestelmä
jäykistyi ja sirpaloitui

80-luvulta lähtien alkoi taiteilijakoulutuksen määrän ja tason nousu, mikä merkitsi sitä, että taidekentälle alkoi valmistua vuosittain huomattava määrä korkeakoulutettuja taiteilijoita. 80-luvulta lähtien taiteen toimintaympäristön ja taiteen tukijärjestelmän kehittymistä voisi lyhyesti ja yksinkertaistaen kuvata yhdellä vahvalla teemalla: Taiteiden diversiteetin kasvu eli moninaisuuden ja ”huokoisuuden” kasvu.

Tästä seurasi se, että 60-70-lukujen perustalle luotu järjestelmä ei enää toiminutkaan täysin tarkoituksenmukaisesti. Syntyi kaksi kipukohtaa, joita voisi kuvata yksinkertaistaen kahdella teemalla:

Taiteen tukijärjestelmän jäykistyminen ja toisaalta tukijärjestelmän vähittäinen sirpaloituminen. Samalla on kuitenkin huomattava, että taiteen tukirakenteisiin ei ole myöskään panostettu vastaavasti kuin koulutukseen.

Taiteen diversiteetin kasvu
haastoi myös toimikuntalaitosta.

Taiteen diversiteetin kasvu haastoi myös itse toimikuntalaitosta. Uusille taidealoille pyrittiin aluksi luomaan aina lisää toimikuntia. Sittemmin taidealoja on yhdistetty toimikuntiin mutta niiden sisälle luotiin jaostoja.

On kuitenkin mahdotonta lisätä loputtomiin toimikuntia, lautakuntia, neuvostoja tai jaostoja, tai edellyttää arvioinnissa hyvin hienovaraista asiantuntemusta kaikilta aloilta. Jatkossa korostuu ehkä hakemusten, vision laatu ja mahdollisesti jonkinlainen ammattimainen, kuraattorimainen arviointi. Tarvitsemme myös uudenlaisia prosesseja ja kriteeristöjä sekä yhteisö- että yksilöhakemusten arviointiin.

Koska kentälle on korkeakoulutettu uutta väkeä jo vuosikymmeniä, laajan vapaan kentän tuelle kohdistunut paine on kasvanut entisestään. Taiteen edistämiskeskus nykyisine luottamuselimineen jakaa resursseja tälle taiteen laajalle vapaalle kentälle – tarkoitan ’laajalla’ kaikkien taiteen alojen vapaata kenttää.

Taiteen ja kulttuurin
rahoituksen tulee olla
prosentti valtion budjetista.

Kuvailisin tätä tilannetta niin, että Taike kannattelee ”suomalaisen taidekentän eräänlaista taiteellista tutkimusosastoa”. Vapaan kentän rahoitus on kuitenkin valitettavasti minimaalista ja pirstoutunut hyvin, hyvin pieniin osiin. Työn tekeminen ammattimaisesti ja laadukkaasti on haasteellista tai lähes mahdotonta.

Niin hyvä kuin suomalainen taiteen tukijärjestelmä on ollutkin, se vaatii kuitenkin jälleen kerran uudistamista tai pitäisikö sanoa, paluuta 1960-luvun ihanteisiin. Tämä tarkoittaa, että taidetta koskevat kysymykset on otettava tiiviiksi osaksi yhteiskunnallista suunnittelua ja keskustelua.

Taiteen ja kulttuurin rahoituksen tulee olla 1% valtion budjetista. Ilman strategista kokonaistavoitetta taiteen ja kulttuurin rahoitus ei nouse poliitikkojen agendalle eikä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Toiseksi 60-luvulla oli olennaista vapaiden ammattitaiteilijoiden tukeminen ja heidän työskentelyedellytystensä parantaminen. Nyt on syytä tehdä taiteilijapalkkakokeilu, ja pitkällä tähtäimellä vihdoin ratkaista apurahojen tuottamat sosiaaliturvaloukut luopumalla apurahatermistä ja apurahoista ja alettava maksaa taiteilijoiden työpanoksesta palkkaa. Sitä odotellessa on nostettava valtion taiteilija-apurahojen ostovoimaa.

Taidehallintoa
joustavoitettava
ja yhtenäistettävä.

On siis panostettava taiteeseen, jotta sen yhteiskunnallinen ja taloudellinen merkitys voi näkyä aiempaakin vahvemmin. Samalla taidehallintoa on joustavoitettava ja toisaalta yhtenäistettävä niin, että lähtökohtana on erilaisten toimintamuotojen tukeminen, riippumatta taiteenalagenreistä. Olisi hyvä myös kehittää samansuuntainen mittaristo yhteisöjen tuelle, oli sitten kyseessä kansallinen laitos, valtionosuuslaitos tai vapaan kentän alusta.

Taiteella on tulevaisuus, jos uskallamme uudistaa taiteen tukijärjestelmää niin, että se vastaa nykyisen ja tulevan taiteen kentän tarpeisiin.  Meidän on yhdistettävä voimamme, jotta taiteen ja kulttuurin rahoitus saa sille kuuluvan tason.

En kuitenkaan oleta, että vain julkinen sektori panostaa taiteeseen ja kulttuuriin. Päinvastoin uskon, että myös yksityinen sektori haluaa panostaa taiteeseen, mikäli saamme luovan talouden ja sen ytimen, taiteen, vahvemmin yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen keskusteluun.

Kirjoitus on tiivistelmä Paula Tuovisen juhlapuheesta Taike-Gaalassa 27.11.2018.

Kuva: Veikko Kähkönen

0