Valtioriippuvuus vähentää taiteen kykyä toimia itsenäisesti suhteessa vallanpitäjiin, kirjoittaa Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen (HS Kulttuuri 21.5.). Suomessa taiteilijoiden vapaa työskentely on turvattu arm’s length -periaatteella. Valtion tuesta taiteilijoille päättää vertaisarvioijien asiantunteva ja vaihtuva joukko – käsivarren mitan päässä ministeriöstä ja poliittisista päättäjistä.

Yksityinen ja julkinen sektori täydentävät toisiaan taiteen rahoittajina.

Pursiaisen peräänkuuluttama yksityinen rahoitus on jo nyt merkittävää sekä meillä että muualla. Valtion ja yksityisen sektorin yhteistyötä voidaan ja pitääkin kehittää. Esimerkkinä vaikkapa Kanada, missä yksityinen ja julkinen sektori täydentävät hyvin toisiaan taiteen rahoittajina. Myös Pursiaisen mainitsema lahjoitusten verovähennyskelpoisuus on Kanadassa jo todellisuutta ja osoittautunut siellä toimivaksi taiteilijoiden työskentelyä tukevaksi toimintamalliksi. Rohkeutta vastaaville aloitteille kaivattaisiin meilläkin.

Pursiainen kirjoittaa myös, että kulttuurin suomalainen tuotanto ei ole itseisarvo. Tästä olemme eri mieltä. Kieli on kulttuurin ja identiteetin perusta, ja yhteiskunnan tehtävä on huolehtia tästä perustasta. Sitä ei pidä jättää yksistään markkinavoimien ja kuluttajavalintojen varaan. Meidän tulee olla ylpeitä suomalaisesta taide- ja kulttuurituotannosta ja luoda sille mahdollisuuksia saavuttaa myös kansainvälisiä yleisöjä. Suomalaista kulttuuria ja taidetta ei voi ostaa muualta; se täytyy tehdä itse.

Taiteen julkinen tuki tähtää yhteiskunnan elinvoimaisuuteen.

Veikkauseurot ovat jo vuosikymmeniä menneet kaikkien kansalaisten hyväksi, myös liikunnan, nuorisotyön ja tieteen tukena. Ne mahdollistavat joka vuosi kymmeniä miljoonia elämyksiä museoissa, teattereissa, näyttelyissä, konserteissa ja festivaaleilla. Julkista tukea saavat myös muut toimialat, kuten yritystoiminta, ja tähtäimessä on sama vaikutus kuin taiteen rahoituksessa: yhteiskunnan elinvoimaisuus.

Suuriin, kokonaisia ikäluokkia koskeviin haasteisiin tarvittaisiin entistä enemmän näkemystä ja tukea niin julkisen kuin yksityisenkin kentän toimijoilta. Esimerkiksi lasten ja nuorten lukemiseen liittyvät ongelmat tiedostetaan hyvin valtionhallinnon, tutkijoiden, opetuspuolen, säätiöiden ja yksityisten toimijoidenkin puolelta ja huoli realisoituu helposti hankesilppuna. Se mitä tarvitsemme, on laajamittainen ja määrätietoinen suunnitelma ja tavoite, johon koko toimijakenttä sitoutuu. Ehkä lukemisen kaltainen, jokaista koskettava selviytymistaito, voisi olla asia, joka yhdistää yksityisen ja julkisen puolen yhteiseen voimainponnistukseen?

Taideneuvosto

Taideneuvosto

4+