Taiteessa nousee aina välillä keskustelua siitä, mitä saa tehdä, mistä saa puhua ja mikä ylipäätään on taidetta. Saako hukkuneesta pakolaislapsesta tehdä veistoksen? Saako saamelaisasua käyttää muut kuin saamelaistaiteilijat? Saako kerjäläisiä ottaa esiintyjiksi museoon? Saako taiteilija jankuttaa presidentille neljä vuotta putkeen, että ”hän ei voi meitä erottaa”, jos teoksen ylläpitäminen vaarantaa alueen turvallisuutta?  

Saako kerjäläisiä ottaa esiintyjiksi museoon?

Meillä satavuotiaassa Suomessa ovat asiat suurelta osin hyvin. Meillä on perustuslaki, joka takaa kaikille perusoikeudet kuten sanavapauden ja taiteen vapauden. Taiteen vapaus on elimellisesti sidoksissa kunkin yhteiskunnan arvoihin ja se mielletään usein itsestään selväksi osaksi länsimaista demokratiaa. Perustuslailliset vapaudet ja oikeudet eivät kuitenkaan ole itsestään selviä. Niiden eteen on tehty työtä ja niiden ajamiseen on tarvittu rohkeutta.  

Kun kirjoitan tätä, ulkona raivoaa hyytävä helmikuinen lumimyrsky. Maailmalla myllertää kuitenkin paljon uhkaavampi myrsky, joka yrittää horjuttaa meille elintärkeitä perusoikeuksia. Viime vuosina on tapahtunut monia asioita, jotka ovat osoittaneet kuinka huteralla pohjalla perusoikeudet saattavat olla. Pakolaiskriisin myötä on jopa keskusteltu siitä, että samassa maassa asuvat ihmiset voitaisiin asettaa eriarvoiseen asemaan.  

Taiteilijat tarjoavat teostensa kautta peilin, joka näyttää meille minkälainen maailma on ja minkälainen se voisi olla.

Taiteen vapaus on kirjattu perustuslakiin, sillä taiteilijoilla on erityinen tehtävä yhteiskunnassa. Taiteilijat tarjoavat teostensa kautta peilin, joka parhaassa tapauksessa näyttää meille minkälainen maailma on ja minkälainen se voisi olla. Tämä kuva ei aina ole kaunis tai mukava eikä se aina edes näytä perinteiseltä taiteelta. Joskus se voi näyttää taideteokselta, kuten Pekka Jylhän Until the Sea Shall Free Him Helsinki Contemporaryssa tai Jenni Hiltusen Grind-videoteos Kiasmassa. Toisinaan se voi näyttää mielenosoitukselta, kuten Nastja Säde Rönkön, Shia LaBeoufin ja Luke Turnerin tammikuinen #hewillnotdivideus New Yorkin Museum of the Moving Imagessa tai vaikkapa hampurilaisravintolalta, kuten Jani Leinosen Budapestiin toteutettu Hunger King pari vuotta sitten.

Vaalikaamme taiteilijoiden oikeutta näyttää meille myös sellaista, jota emme aina halua nähdä tai tunnistaa, sekä täällä Suomessa että muualla maailmassa.

Raija Koli

4+