Asenne luovaan ajatteluun lähti kotoa.

Äitini oli mainosgraafikko, kuvaamataidon opettaja, luontokuvaaja ja maalari sekä kantava voima aktiivisessa Loimaan taideseurassa. Liityin siihen jo nuorena itsekin. Osallistuin seuran näyttelyihin tussipiirroksilla, grafiikalla ja pienoisveistoksilla.

Isäni oli lääkäri ja mikrobiologi, ja kotona oli aina pimiö kummankin vanhemman tarpeisiin. Siksi aloin myös valokuvata, ja vaikka kävin myös pianotunneilla, kuvataide vei voiton.

Lukion jälkeen tuntui kuitenkin tarpeelliselta laajentaa näkökulmia, joten menin Turun yliopistoon lukemaan fysiikkaa ja tähtitiedettä. Armeijassa päätin pyrkiä opiskelemaan arkkitehtuuria, joka Vitruviuksenkin mukaan kattaa kaikki elämänalueet.

Arkkitehtisetäni kyllä varoitti minua alasta, ja myöhemmin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Silloin taide tuli taas avuksi.

En ole arkkitehtinakaan tallannut yhtä suoraa polkua. Olen tehnyt muun muassa tutkimusta rakennussuojelusta ja kaupunkiympäristöstä sekä näyttelyn epäpaikkojen merkityksestä kaupunkien kehittämisessä.

Välillä arkkitehtuurivalokuvaus on ollut päätyöni, nyt taas tuntuu siltä että arkkitehtuuri on jäänyt tässä maassa niin taka-alalle, että pitää keskittyä siihen.

Monissa suurissa kaupungeissa rakennusliikkeet määräävät mitä tehdään ja miten. Kokonaisnäkemyksen sijasta tavoitellaan pikavoittoja.

Riippumattomuuden turvaaminen taiteessa on minusta ensiarvoisen tärkeää. Se tekee mahdolliseksi esittää myös kritiikkiä ja kommentoida sitä, missä nyt mennään ja missä pitäisi mennä. Näen julkisen rahoituksen kivijalkana sivistykselle.

Kuva: Tiina Leppänen

1+