”Arki on kuin sydänfilmi, yhtä sykkyrää koko ajan”, kommentoi joku tätä aikaa. Historian näkökulmasta elämä on jatkuvaa liikettä, joskus muutos on nopeampaa, joskus hitaampaa.

Yllätykselliset muutokset luovat mahdollisuuksia. Sellaisen edessä olin 1990-luvun alussa. Edellinen vuosikymmen oli betonoinut kulttuuriset rakenteet. Ainoa mitä odoteltiin, oli raha. Yllätyksekseni huomasin nopeasti, että myös 1970-luvun ylipolitisoitunut kulttuuri hengitti vielä taidepiireissä, joskin korahteli siellä täällä.

Kulttuuripoliittista keskustelua käytiin monitasoisesti. Julkisesta tuesta riippumattomat saloset, sarasteet, saariahot, kaurismäet, simonsuuret, haavikot kulkivat omaa tietään, tekivät ankarasti työtä ja lujittivat suomalaista kulttuuria kansainvälisillä kentillä.

Niskaan hengitti
taidejärjestöihin kuulumaton
taiteilijapolvi.

Paikoilleen jääneet valittivat koko ajan. Mikään ei ollut tarpeeksi. Jotkut odottelivat vielä taiteilijapalkkalakiakin. Niskaan hengitti taidejärjestöihin kuulumaton taiteilijapolvi, josta nuoruuden lisäksi pursusi luovuus, ja jolle oli tunnusomaista pelkäämätön ote tulevaisuudesta.

Taideoppilaitokset tuottivat uusia taiteilijoita, joista läheskään kaikki eivät tulisi yltämään huipulle. Kaikki eivät sinne edes halunneet. Raja ammattitaiteen ja harrastamisen välillä alkoi hämärtyä. Luovia produktioita rakenneltiin pitkin maata ammattilaisten ja harrastajien yhteisin voimin. Kansalaisille oli tarjolla niukkuuden keskellä virkistäviä taide-elämyksiä. Maa kukki kirjavasti. Sivistyksen voiman tunsi sieraimissa.

Mikä on taiteen tehtävä? Miten julkisia taiderahoja tulisi jakaa? Nämä kysymykset olivat tarttuneet tukevasti kulttuuriministerin ajatuksiin vaiheessa, jolloin vanha kohtasi uuden äkkiä ja ilman hallittuja suunnitelmia. Siltaa piti ruveta rakentamaan.

Kentällä ennakkoluulot
ja muutosvastarinta
ovat lujia.

Uusista ideoista ei ollut puutetta. Sain käydä virkistäviä keskusteluja lukuisten taiteen ammattilaisten kanssa, valittajien mielipiteet luin lehdistä. Taiteen edistämiskeskus Taike syntyi kuitenkin vasta yli vuosikymmen myöhemmin, alueelliset kulttuurin edistämiskeskukset eivät vieläkään. Kulttuurin kentällä ennakkoluulot ja muutosvastarinta ovat lujia, lujempia kuin muualla hallinnossa. Pelko ei kuitenkaan ole luovuuden lähde, epävarmuus enemmänkin.

Jo lyhyt katsaus taidekenttäämme vakuuttaa, että satavuotias Suomi on tarvinnut julkisen vallan kulttuuripolitiikkaa ja tarvitsee yhä kulttuuripolitiikkaa, jonka keskeisin tavoite on rakentaa edellytykset suomalaisen kulttuurin jatkuvalle kukoistukselle. Se on edellytys hedelmälliselle kansainväliselle vuorovaikutukselle. Menneisyyden opetus on, että suomalaisella kulttuurilla on aidosti annettavaa ihmiskunnan henkiselle kulttuurille. Siksi emme saa kadottaa taiteen vapautta, koulutusta, emmekä terveen itsetunnon kehittymisen mahdollisuuksia.

Tytti Isohookana-Asunmaa

1+