Sanataide ei ole ollut tärkeämmässä avainasemassa kuin tämän päivän Suomessa. Huoli lukutaidon tilasta synnytti Lukutaitofoorumin, joka mainitsi sanataiteen yhtenä tärkeänä tekijänä lukuinnon syntymiselle ja näin lukutaidon vahvistumiselle.

Lukutaitofoorumin jälkeen perustetussa Lukuliikkeessä keskeistä on sanataiteen aseman tunnetuksi tekeminen ja parantaminen.  Uskon, että Lukuliikkeen ja sen sateenvarjon alalla käynnistyvissä alaprojekteissa sanataiteen opetus, sanataiteen harrastustoiminta ja  sanataiteen taiteen perusopetus saavat uudenlaista huomiota.

Sanataiteen aseman vahvistamiseksi on luotava rakenteita, joilla sanataiteen kentässä oleva osaaminen tulee näkyväksi. Näistä toimista tärkein on sanataideohjaajien yhtenäisen ammattinimekkeen luominen ja alan täydennyskoulutuksen käynnistäminen, jotta sanataiteen perusopetuksen laaja oppimäärä saa päteviä opettajia.

Sanat ovat identiteettityökalu

Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, oman tarinansa hahmotukseen, oman kokemuksensa peilaamiseen kertomuksessa.  Tässä narratiivisessa ajassa on tärkeää tuntea ja sanoittaa omaa kokemustaan ja identiteettiään. Sanat ovat identiteettityökalu.

Nuorten kanssa olemme tutkineet miten sanat periytyvät. Olemme pohtineet, millainen on oman kodin sanojen kulttuuri: mitä sanoja on lakaistu piiloon, mitä sanoja on pitänyt käyttää, mitkä ovat sanojen etumerkit.

Sanojen suhteen meillä on sanatekijyys, meidän sanankäyttöoikeutemme, mutta olemme myös sanojen kohde.  Sanat ovat piirtäneet meidät. Meidät on nimeltä kutsuttu. Me olemme liittyneet maailmaan sanojen ja sanomattoman rajalle.

Sanat ovat sopimuksia

Sanat ovat liittymisen ja erottautumisen, neuvottelun ja sovittelun väline. Niillä julistetaan sota ja niillä solmitaan rauha.

Sanataiteen ulkopuolelle jäävä nuori jää osattomaksi myös siitä, miten hänen osaansa maailmassa piirretään. Tukidokumentit ovat sanoja. Työhakemukset ovat sanoja. Kosintakirjeet ovat sanoja.

Sanat ovat tekoja, joiden vastuullisuudesta on hyvä puhua. Kieli on valtaa. On pohdittava kenen äänellä puhutaan ja kenelle on tilaa. Kenen sanoja käytämme? Tämä on kirjailijan ja sanataideopettajan eettinen kysymys, mutta kuuluu meille kaikille.

Sanojen sopimusluonne on aina muuttuva ja tarkistettava ja taide saa muuttaa sen rajaa. Varastetut sanat, lainasanat, indeksoidut sanat, lavarunoudessa ja spoken wordissa julkipäästetyt omat sanat, Antikhytera-ohjelman kaltaisten runolabyrinttien, runokoneiden ja keinoälyjen piirtämä tekstimaisema saa katselemaan kieltä ja sanoja myös sivusilmällä, kylkiviiva-aistilla, toisin.

Sanataide ja sen toiminnallisuus ja tekijyys kuuluu vauvoille, odottaville äideille, vähävaraisille ja vanhuksille. Sanan mana on kansalaisoikeus. Sanataide ylettyy joka ikäkauteen ja koskettaa aivan kaikkia. Lorut, riimit, rytmit, laulut koskettavat meitä silloinkin, kun kieltä ei vielä ole tai ei enää ole.

Lukeminen on sisäänhengitystä,
kirjoittaminen uloshengitystä.

Lukutaidon opettelu on samanlaista ponnistelua kuin kävelyn opetteleminen. Ja se tekee meistä meidät. Meidän on harjaannutettava kumpaakin taitoamme mielellään päivittäin.

Lukutaito tekee maailmasta kirjoitetut abstraktiot näkyväksi. Se tallentaa osaamisemme, ajatuksemme. Lukutaito on avain kaikkeen tähän. Ilman sitä kaikki ovet ovat lukittuja.

Sanataide, oma tarinamme ja meissä kuplivat rytmit ja maailmat houkuttavat meitä lukemisen ja kirjoitetun maailman pariin. Lukeminen on sisäänhengitystä, kirjoittaminen ja sanataide ovat uloshengitystä.

Hengittäkäämme!

Kirjoitus on lyhennelmä Siri Kolun puheesta Sanataiteen päivillä 24.11.2018.

Kuva Mirva Kakko

1+