On vaikea tietää, mikä oli ensikosketukseni taiteeseen. Olisiko se ollut hieman hössöttävä Kylli-täti, enoni puunveiston seuraaminen vaiko Jukka Kajavan äidin eli ”Kaivan tädin” kerho Pyykösjärvellä Oulussa? Joka tapauksessa maalasin jo ala-asteikäisenä öljyväreillä maisemia ja veistin taltalla haapapuusta reliefejä.

Lukion jälkeen en oikein tiennyt mitä haluaisin tehdä. Opiskelin Oulun yliopistossa aluksi fysiikkaa, ja kävin harrastuksena Limingan taidekoulua. Samoihin aikoihin pidin ensimmäisen puupiirrosnäyttelyni.

Vähitellen kiinnostukseni kuvataiteeseen syveni, ja pääsin opiskelemaan graafista suunnittelua Rovaniemen käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Kolmiulotteisuus kuitenkin kiinnosti vielä enemmän, ja lopulta valmistuin sisustusarkkitehdiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Uralla eteneminen on mielestäni sattumaa. Yksi työ on vain johtanut toiseen.

Kehittämäni graafinen betoni on vakiintunut vapaasti käytettäväksi työkaluksi betonijulkisivujen suunnitteluun niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kansainvälistä patenttia edelsi monivaiheinen tuotekehitys osin omalla riskillä, ja siinä oli hyötyä niin fysiikasta tutuksi tulleesta tutkimuksellisesta otteesta kuin grafiikan opinnoistakin.

Kalustemuotoilussa olen osaltani jatkanut suomalaisille muotoilulle ominaista puu- ja viilupuristehuonekalujen kehittämistä. Olen myös ollut ensimmäisten muotoilijoiden joukossa hyödyntämässä biomuovien käyttöä.

Vuonna 2009 esittelin Piiroisen kanssa Tokion Design-viikkojen aikana Compos-tuolisarjani, jonka istuinosat on tehty suomalaisesta pellavasta ja maissisokerista. Tuolloin pidin Tokiossa luennon biomateriaalien tärkeydestä tuotekehityksessä. Luentoni johdatus käsitteli merialueiden saastumista muovijätteestä sekä mikromuovien haitallisuutta – asia, josta tutkijat olivat puhuneet jo pitkään. Vasta nyt siitä on tullut poliittinen puheenaihe.

 Julkinen tuki on nähdäkseni elinehto hyvälle taiteelle ja muotoilulle. Sen turvin on mahdollista keskittyä ja luoda jotain uutta.

Omassa työssäni nämä tuet ovat tehneet mahdolliseksi keskittyä, karsia epäolennaiset työt ja viedä omia projekteja eteenpäin. Muuten olisi ollut pakko keskittyä kaupallisiin töihin, viisihenkisen perheen on kuitenkin tultava myös toimeen. Toisaalta apurahat ovat niin pieniä, etteivät ne ei riitä elämiseen, joten tuloja on joka tapauksessa hankittava myös muualta.

Tuntuu hyvin vaikealta edes kuvitella, minkälaista kulttuurielämämme olisi ilman julkista tukea – ilman orkestereita, oopperaa, kuvataiteilijoita, teatteria… Aika monta konserttia ja esitystä putoaisi omastakin harrastuskalenterista pois.

Kuva: Marco Melander

0