Minun elämääni on runous aina kuulunut. Ensin Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirjan kautta. Sitten murrosiässä yllättäen myös modernin runouden eli Haavikon ja Mannerin kautta. Pidin heitä käsittämättöminä ja hulluina ja sitten äkkiä ymmärsin ja aloin hokea runojen säkeitä. Miten hyviä ja palkitsevia ne olivat. Niitä piti vain lukea ja lukea.

Kävi niin, että äkkiä valoa oli muuallakin kuin tunnelin päässä. Ja vuosien myötä runoudesta tuli osa minua. Niin on yhä. Hyvä runo on ystävä, jonka lauseisiin voi luottaa. Jo esi-isämme, joiden runouden Lönnrot kirjaimellisesti juoksi kiinni, tiesivät sen.

Runo on kirjallisuuden kasvukärki.

Paras kirjallisuus on aina joko suoraa runoa tai sitten runollista proosaa Aleksis Kiven ja runonäytelmää Shakespearen lailla. Runoa on joku Gogolkin, vaikka proosana hän sielunsa kirjoitti. Runo on kirjallisuuden kasvukärki, sanottiin ennen ja siihen myös uskottiin. Niinpä runous kuului kustannusohjelmaan joskus jopa kahdenkymmenen tittelin avulla.

Runoutta ei pelätty. Ehkä se johtui siitäkin, että kustantajana Otavassa oli Haavikko: ”Kaikki, kaikki uni on nähtävä valveilla silmin.” Tällaiseen tottui, sitä alkoi pitää itsestäänselvänä. Mutta tuli toinen aika, tuli hiljaa kuin varas ja muutti kaiken, tuntuu nyt. Ei vain runous, vaan myös novellit, esseet ja mietteet näytelmistä puhumattakaan lähes kokonaan siivottiin pois ohjelmista. Julkaisijoita alkoi kiinnostaa vain se kirjallisuus mikä myi ja toi rahaa.

Massojen viihteestä on tehty

eliitin taidetta.

Tätä siunausta on nyt saatu ja saadaan yhä enemmän. Massojen viihteestä on tehty eliitin taidetta. Taide ja viihde ovat sanoina vaihtaneet paikkaa. Tehkööt vanhanaikaisen taiteensa ne joita se kiinnostaa. Muistakaamme, että kustantamot ovat vastuussa osakkeenomistajilleen.

Näin hilpeästi mennään nyt. Rampa taluttaa sokeaa, vaiko päinvastoin. Mutta ilman sisältöä ei kyllä tajuta, miksi me ihmiset täällä olemme. Siksi en usko, tai ehkä en vain millään halua uskoa siihen, että taide sinänsä kuolee, että ihmiskunta ja sen parhaat saavutukset unohdetaan.

Pieni runo saattaa kestää ajan kulutusta tuhansia viihderomaaneja paremmin ja pysyä yhtä hyvänä ja maailman arvoituksia avaavana kuin ennenkin. Jo William Blake sanoi: ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ.” Margherita Guidacci taas puolestaan totesi tämänkin: ”Joka säkeen kirjoittaa/ tietää että kuollut runoilija/ rukoilee hänen puolestaan.”

Hannu Mäkelä

5+