Kun kulttuuriministeri Sampo Terho kertoi lehtihaastattelussa haluavansa tukea kansallismielistä kulttuuria, alkoi some-kuplassani kiehua. Harva tuli muistelleeksi sitä, kuinka vahvasti kansallismielisyys onkaan maamme taidetta ja taiderahoitusta ohjannut. Yhä edelleen Taiteen edistämiskeskus jakaa apurahaa lähes poikkeuksetta vain suomalaisilla ja Suomessa asuville taiteilijoille. Oma työnantajani Suomen Kulttuurirahasto on jo kohta 80 vuotta harjoittanut ”suomalaiskansallista henkistä ja taloudellista viljelyä”.

Ei valtion tarvitse taiteen sisältöä sanella.

Onko niin, että kansallismielisyyden edellyttäminen taiteelta on sopimatonta, mutta rahoituksen kohdetta valittaessa peräti toivottavaa? Tällaisen erottelun tekeminen edellyttää vahvaa uskoa siihen, että taiteelle myönnetty tuki on arvopohjaltaan universaalia ja rahoittajan omista tavoitteista puhdistettua. ”En tiedä yhtäkään tapausta, jossa valtio olisi ruvennut sanelemaan taiteen sisältöä”, toteaa säveltäjä Kalevi Aho (HS Mielipide 28.5.2017).

Ei valtion tarvitse taiteen sisältöä sanella. Se ohjaa sitä, kuten jokainen rahoittaja, valitsemalla tuen kohteeksi tietynlaista taidetta. Kulttuuripoliittisista ohjausasiakirjoista käy ilmi, miten valtion taidetahto on vuosikymmenten saatossa muuttunut. Kunnissa avoimen poliittinen harkinta korostuu. Säätiöt toteuttavat kukin tahollaan lahjoittajiensa määräämää tarkoitusta. Taiteilijan näkökulmasta rahoittajien erilaisten toiveiden kirjo voi olla jopa turhauttavaa.

Vapain on se taide, joka ei tarvitse rahaa keneltäkään.

Toinen kohahdus kuultiin, kun Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen väitti valtiontuen vaarantavan taiteen vapauden (HS 21.5.2017). Varsinainen keskustelu jäi syntymättä. Vastauspuheenvuoroissa ei osattu tarttua Pursiaisen ajattelun ytimeen. Edellä esitettyyn viitaten on kuitenkin helppo ymmärtää, että jos kaiken taidetuen taustalla on tietty ohjaava tahto, vapain on se taide, joka ei tarvitse rahaa keneltäkään. Siksi riippuvuus mistä tahansa yksittäisestä rahoittajasta kaventaa taiteen vapautta. Tämä pätee yhtä lailla valtioon kuin Suomen Kulttuurirahastoon.

Mutta taide tarvitsee sekä vapautta että rahaa. Siksi on huolehdittava siitä, että niin taiteessa kuin taiderahoituksessa toteutuu moniäänisyys. Tarvitaan valtion ja kuntien tukea, tarvitaan lukuisten eri yksityisten säätiöiden panosta jne. Ei myöskään tule karsastaa markkinaehtoista rahoitusta. Jokainen ostettu konserttilippu tai grafiikanlehti on merkki siitä, että taide on jollekulle tärkeää.

Verli-Markus Tapio

8+