Yllätyin vieraillessani hiljattain Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä. Esillä oli valokuva taiteilijasta 1920-luvun New Mexicossa. Kosmopoliitin Gallen-Kallelan Pariisin vuosista ja Afrikan safareista olin toki tietoinen, mutta siitä en ollut aiemmin kuullut, että hän inspiroitui useamman vuoden ajan myös Amerikan autiomaassa.

Suomalaistaiteilijan autiomaafiksaatiota on helppo ymmärtää. Levytin itse albumillisen musiikkia Arizonan autiomaassa, enkä voinut lakata hämmästelemästä John Fordin länkkäreistä tuttujen hiekkadyynien hypnoottista lumoa. Autiomaa muistutti karuudessaan jollain oudolla tavalla Lapista.

Gallen-Kallelan tavoin myös Sibelius matkusti, inspiroitui ja verkostoitui ulkomailla läpi uransa.

Gallen-Kallelan tavoin myös tämän aikalainen, Sibelius, matkusti, inspiroitui ja verkostoitui ulkomailla läpi uransa. Sibeliuksen kansainvälisestä maineesta kertoo paljon sekin, että talvisodan aikoihin säveltäjä esiintyi ensimmäisenä suomalaisena amerikkalaisessa postimerkissä. Eturivin taiteilijoidemme rajoja ylittävä vuorovaikutus ulkomaisten kollegojen kanssa jatkui Suomen ja Euroopan myllerryksistä ja sodista huolimatta. Rajat ylittävä vuorovaikutus huokuu myös Gallen-Kallelan ja Sibeliuksen seuraajista ja tuoreemmista taiteilijasukupolvista.

Lukuisat satavuotiaan Suomen kansallistaideaarteet ovat todellisuudessa saaneet vaikutteita tai jopa alkunsa maamme rajojen ulkopuolella. Tämä fakta ei tietenkään tee näistä teoksista yhtään vähemmän suomalaisia. Eihän James Joycen kädenjäljen irlantilaisuutta ja dublinilaisuutta kyseenalaisteta siksi, että hän sattui kirjoittamaan kuolemattomimmat tekstinsä ollessaan siirtolaisena Pariisissa.

Lukuisat satavuotiaan Suomen kansallistaideaarteet ovat saaneet vaikutteita tai alkunsa maamme rajojen ulkopuolella.

Nationalismin ja populismin puhallellessa myös omaan lintukotoomme on terveellistä pysähtyä miettimään suomalaisen taiteen historiaa sekä taiteilijoista säteilevää ennakkoluulotonta elämänasennetta ulkomaailmaa ja ulkomaalaisuutta kohtaan. Jos nimittäin asiaa tarkemmin ajattelee, ei ole olemassa sellaista kulttuuria saati ihmistyyppiä, jota voisi todellisuudessa nimittää kantasuomalaiseksi, tai oikeastaan kantaeurooppalaiseksikaan. Esi-isämme olivat oman aikansa siirtolaisia. Juuremme sijaitsevat tosiasiassa tuhansien kilometrien päässä Suomen rajojen ulkopuolella. Sama koskee kulttuuriamme, joka on aina ollut altis ulkopuolisille (lue ulkomaalaisille) vaikutteille.

Suomalaisuus on käsittänyt jo lähtökuopissaan monikulttuurisuutta ja siirtolaisuutta, mutta jostain syystä tämä asia tuntuu olevan meille edelleen tabu. On kuvaavaa, että Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen, joka käsittelee osaltaan tätä nimenomaista paradoksia, on vastaanotettu paremmin Suomen rajojen ulkopuolella kuin ohjaajan kotimaassa konsanaan. Vähän kuin Joycen kohdalla, myös Kaurismäen havainnot suomalaismielestä ovat syntyneet viime vuosina ohjaajan Portugalin kodista käsin.

Gallen-Kallelan valokuvat olivat oiva muistutus siitä, että kukoistaakseen suomalainen taide ja sen tekijät tarvitsevat rajoja ylittävää vuorovaikutusta muiden kulttuurien, kansojen ja kansallisuuksien kanssa. Sisäänpäin käpertyminen ja silmien sulkeminen muulta maailmalta ei vie meitä yhtään lähemmäs suomalaisuuden ydintä. Muusaa ei voi rajoittaa muurein.

Markus Nordenstreng

4+