Valtion budjettirahoituksella ja yleishyödyllisten säätiöiden apurahoituksella on tärkeä merkitys suomalaisen taiteen rahoituksessa. Kansainvälisilläkin säätiöillä on ollut oma merkityksensä, mutta se on jäänyt suppeaksi.

Kun Suomen valtio määritelmänsä mukaisesti on kansallinen instituutio ja kun Suomessa toimivat säätiöt ovat pääosin suomalaisia, on luonnollista, että taiteen apurahapäätöksiäkin on tehty usein kansallisen arvioinnin perusteella. Usein on käytetty vertaisarviointia, jossa taiteilijat arvioivat toisia taiteilijoita.

Taiteen vertaisarviointi rakentuu taideakatemioiden koulutusperinteelle, jossa ansioituneet taiteilijat opettavat nuoria kisällejä. Mestaruus onkin taiteen vertaisarvioinnin historiallinen juuri.

Ei tarvitse olla Paavo Haavikko,
jotta voisi arvioida
Paavo Haavikon runoja.

Voi kysyä, sopiiko vertaisarviointi ylipäätään taiteen rahoituksen perustaksi? Tiede ja taide ovat säätiöiden ja valtionhallinnon apurahajärjestelmissä haluttu nähdä samankaltaisina. Kun jollakin hyvin rajatulla tieteen alueella on koko maailmassa parikymmentä huippututkijaa, he voivat olla toistensa artikkeleiden ainoat vertaiset lukijat, jotka niitä osaavat arvioida. He saattavat olla myös ainoat tosiasialliset lukijat.

Taide kuitenkin ideaalisesti perustuu ajatukseen, että taideteoksen vastaanottaja voisi olla muukin henkilö kuin toinen taiteilija. Ei tarvitse olla Paavo Haavikko, jotta voisi arvioida Paavo Haavikon runoja.

Voisiko hyvän taiteen
tunnistaa
kansainvälisellä arviolla?

Rahoituspäätösten pohjana oleva vertaisarviointi siten, että toinen saman alan taiteilija arvioi toista taiteilijaa, on Suomessa ylikorostunut. Asiaa pahentaa se, että toisin kuin tieteessä, arviointi on pääosin kansallista. Kun tieteen yleishyödyllinen rahoitus on jo keskeiseltä osin Euroopan unionin ohjelmatasoista ja kansainvälisten säätiöiden rahoittamaa, niin taiteen apuraharahoitus on selkeästi kansallisempaa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Hyvä kysymys. Ja lisää (ei ehkä niin hyviä) kysymyksiä: Voisivatko kirjailijat arvioida musiikkia ja muusikot kirjallisuutta synestesian hengessä? Pitäisikö kriitikoille ja taiteentutkijoille antaa aiempaa suurempi rooli arvioinnissa? Vai olisiko aika nostaa esille kulttuurintuottajien, kustannustoimittajien ja erilaisten impressaarien arviot? Ja voisiko hyvän taiteen tunnistaa kansainvälisellä arviolla kansallisen sijaan?

4+