Muistan lapsuudesta kolme taide-elämystä: mummolan seinällä olleen painokuvan torvea soittavasta hahmosta maisemassa, Marimekon kankaat sukulaisten luona sekä Sinikka Sokan Radiolaulun. Olin neljä, äiti paistoi verilättyjä, ulkona satoi lunta, lattialla oli punainen muovimatto – ja radiossa soi Radiolaulu.

Piirsin ihan pienestä ja paljon. Setä toi paperitehtaalta paperia, joten materiaalia riitti. Kaisa-siskoni kanssa tehtiin paperista meille yleisö olohuoneen seinälle. Piirrettiin ihmishahmoja, leikattiin ääriviivoja pitkin irti ja kiinnitettiin sinitarralla. Teimme myös omia lehtiä.

Ensimmäisen luokan kevätjuhlassa esitettiin Mörköooppera, ja minun piirtämäni lehmä heijastettiin diakuvana lavasteeksi. Se oli ensimmäinen kuvitustyöni, ja olin siitä valtavan ylpeä. Samassa kevätjuhlassa sain vielä hymypoikapatsaankin!

Pääsin parina kesänä kotikuntani Limingan taidekoulun kesäkurssille. Siellä oli Jeesuksen näköisiä opettajia, joiden kanssa puhallettiin jättisaippuakuplia, katsottiin Chaplinin leffoja ja maalattiin katuun – sellaista hippimeininkiä.

Taidekoulu oli muutenkin merkittävä henkireikä pohjoispohjalaisessa ilmapiirissä. Ihailin koulun opiskelijoita, heidän vapaata ja rentoa tyyliään ja olemistaan. Se oli ihan toista kuin keskiluokkaiset sukulaiset ja muut ympärillä näkyvät aikuiset.

Vähän vanhempana kävin myös harrastajakirjoittajapiirissä. Tällaiset mahdollisuudet loivat uskoa angstiseen nuoreen ihmiseen: että toivoa on.

Aika varhaisessa vaiheessa ajattelin, että taiteesta tulee minulle ammatti.

Yläasteella luin paljon taidekirjoja ja taiteilijaelämäkertoja, lukiossa aloin tehdä harjoittelumielessä Taideteollisen korkeakoulun vanhoja pääsykoetehtäviä. Kirjoitusten jälkeen hakeuduin vielä vuodeksi Raaheen Lybeckerin käsi- ja taideteollisuuskouluun, ennen kuin hain Taikiin opiskelemaan graafista suunnittelua. Jälkikäteen ajatellen olin käsittämättömän määrätietoinen.

Opetus oli monipuolista ja hyödyllistä, mutta ohjasi vahvasti käytännön ammattiin. Itse olin ehkä taiteilijamaisempi, ja oppiaineista minua kiinnostivat eniten juuri piirustus, maalaus, elävä malli ja plastinen suunnittelu eli veistäminen.

Tärkein anti kouluaikana olivat kuitenkin toiset opiskelijat ja opettajat eli ihmiset ja kontaktit.

Minulla on käynyt hyvä tuuri, ja olen onnistunut elättämään itseni kuvituksilla ja kuviosuunnittelulla valmistumisestani asti. Nyt nautin myös vapaammasta piirtämisestä, ja apuraha tekee mahdolliseksi keskittyä oman tekemisen syvällisempään miettimiseen ja tutkimiseen, laboratoriomaiseen työskentelyyn.

Julkinen rahoitus on tässä aivan oleellinen. Kaikkea ei voi mitata rahassa, ja ainakin itselläni vapaa taide vaikuttaa välillisesti mielenterveyteenkin. Se on vähän kuin se saippuakuplien puhaltelu lapsena.

Kuva: Chikako Harada

1+