Lapsuudenkodissani soi musiikki koko ajan. Isoisä soitti kannelta ja isäkin oli harrastelijapelimanni, mutta niin köyhistä oloista, ettei päässyt konservatorioon. Äiti vei minua näyttelyihin ihan pienestä pitäen, ja yhdessä käytiin elokuvissa.

Kuusivuotiaana menin kirjastoon ja sain oman kortin osoittamalla, että osaan lukea. Kun olin lukenut kaikki Keuruun kirjaston lastenosaston kirjat, sain erikoisluvan siirtyä aikuisten puolelle. Kymmenvuotiaana aloin harrastaa lausuntaa ja seuraavien kymmenen vuoden aikana keräsin useita palkintopystejä nuorison taidetapahtumista.

Kun YLEN radion kesäsarja vieraili Keuruulla, pääsin lausumaan ja haastateltavaksi. Sitten minua kysyttiin avuksi lasten haastattelemiseen, ja vähän myöhemmin olinkin jo Ylellä töissä, tekemässä nuortenohjelmia. Radioteatterin alaisuudessa aloittanut Radioateljee, jossa toimin 1980-luvun alusta asti, oli akustinen korkeakouluni.

Iso askel oli, kun tapasin 2008 kanneltaja Timo Väänäsen. Hänen kanssaan tein ison Kanteleen kieli -radiosarjan, ja hän oli ensimmäinen, joka sanoi, että olen taiteilija. Nyt keväällä uskaltauduin vihdoin hakemaan ensimmäistä henkilökohtaista apurahaa ajatellen, että ehkä olenkin.

Omalla kohdallani apuraha oli nimenomaan merkittävä tunnustus taiteilijaidentiteetille ja -statukselle. Konkreettisesti se antaa mahdollisuuden keskittyä taiteellisen työhön ihan eri painolla kuin aiemmin, vaikka opetan ja opiskelen itsekin samalla. Teen Jyväskylässä taidekasvatuksen maisteriopintoja, ja lopputyöni tutkimusosuus liittyy ympäristökasvatukseen.

Olen parastaikaa mukana monitaiteellisessa Pohjoinen vesi -hankkeessa, ja teen taide-tiedeyhteistyötä ilmakehätieteiden keskuksen INARin kanssa. Lisäksi olen aloittanut oman akustisen äänitaiteen Suo, metsä, maa, vesi -projektin Hyytiälän metsäasemalla.

Taiteen julkinen tuki ei ole mielestäni yksinomaan ongelmaton asia, mutta se turvaa erään aivan ensiarvoisen tärkeän asian: taiteen itseisarvon sen vapaudessa tulkita maailmaa omista lähtökohdistaan.

Kuva: Veikko Anttila

1+