Mustiin pukeutunut mies vetää perässään isokokoista valkoisesta paperista tehtyä venettä pitkin Aurajoen rantaa ja siltoja. Paperiveneeseen on mustalla paksulla tussilla kirjoitettu loputtomasti numeroita ja myös miehen suun ympärys on musteessa. Hän kävelee määrätietoisesti eteenpäin kolmen tunnin ajan tihkusateesta välittämättä. Paperivene kostuu, likaantuu ja kolhiintuu, mutta pysyy kasassa. Mies on John Court, Iso-Britanniasta kotoisin oleva Suomessa asuva performanssitaiteilija.

Suomi on kansainvälisesti tarkasteltuna johtavia maita performanssitaiteessa. Suomessa koulutetaan performanssitaiteilijoita alemmilta korkeakoulutasoilta tohtoreiksi saakka. Meillä on muihin maihin verrattuna jo pitkä historia performanssitaiteen parissa ja väkilukuumme nähden performanssitaiteilijoiden joukko on laaja. Suomalaiset performanssitaiteilijat tunnetaan maailmalla, mutta jostain syystä performanssitaiteen kansainvälinen suosio ei näyttäydy kotimaisella nykytaiteen kentällä.

Performanssitaide tarvitsee omia foorumeitaan, paikkoja, joissa taiteenlaji kehittyy.

Kansainvälisesti performanssitaiteesta on tullut nykytaiteen valtavirtaa. Meneillään on uusi performatiivinen käänne, kun performanssi-, esitystaidetta nähdään yhä enenevässä määrin merkittävimpien biennaalien, museoiden ja julkisen tilan taidetapahtumien ohjelmistoissa. Elävä esitys, mutta myös sen jäänteet, kuten videot, valokuvat, esineet ja käsikirjoitukset, ovat esillä näyttelyissä muiden taide-esineiden rinnalla.

Performanssi tarjoaa mahdollisuuden nykyhetkessä olemiseen. Katsoja saa tilaisuuden olla läsnä siinä hetkessä, kun teos vielä muotoutuu ja tulee olevaksi. Pitkäkestoinen performanssiesitys voi mahdollistaa myös tylsistymisen kokemuksen, mistä on tulossa yhä arvokkaampaa jatkuvan informaatiotulvan ajassa.

Performanssitaiteen sulautumisen muihin taiteenlajeihin havaitsee myös performanssiin erikoistuneiden festivaalien ja tapahtumien vähenemisessä. Tarvitaanko silti performanssifestivaaleja ja -tapahtumia, ja miksi? Mitä erityistä ne tuovat performanssin kentälle? Jos käyttää vertauskohtana tieteen tekemistä, omat foorumit ovat paikkoja, joissa tehdään perustutkimusta, joka tulee vertaisarvioiduksi kollegoiden parissa.

Performanssifestivaaleilla teokset ja tekijät kohtaavat ja keskustelevat keskenään

Keskustelu ei välttämättä tapahdu sanallisesti, vaan nimenomaan performanssin kielellä ja keinoin. Tämä kehittää alaa eteenpäin ja mahdollistaa uusien tekijöiden kehittymisen. Ilman näitä foorumeita, festivaaleja ja tapahtumia, performanssitaide ei pääse kehittymään omana taiteenlajinaan eteenpäin.

Suomessa performanssia ei näe museoissa samalla tavalla kuin kansainvälisissä biennaaleissa ja museonäyttelyissä nykyään. Olkoon tämä siis haasteena museo- ja julkisen taiteen kentälle: tuodaan oma kansallinen erityisosaamisemme laajemmin esiin. Festivaalit ja koulutustarjonta pitävät huolen taiteenlajin kehittymisestä, mutta performanssitaide tarvitsee kohtaamispaikkoja yleisön kanssa. Performanssitaide on nykytaiteen kentällä jo vuosia sitten kävellyt sisään museoiden ovista ja sille, miten tätä hetkessä elävää taiteenlajia pidempiaikaisissa näyttelykonteksteissa esitetään, on vain mielikuvitus rajana.

Suomen ensimmäiset performanssipäivät järjestetään Vantaan Taidemuseo Artsissa 7.6. klo 13-20. Performanssipäivät on kaikille alan ammattilaisille avoin foorumi, jossa tällä kertaa keskustellaan performanssin myymisestä ja asemasta osana kokoelmia ja arkistoja.
Lisätietoja: artsimuseo.com/performanssipivt

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Koneen Säätiö.

2+