Tätä nykyä puhutaan paljon nationalismin noususta, osin hyvin huolestuneeseenkin sävyyn, mutta mikä on kansallisuusaatteen suhde taiteisiin? Onko maailma jakaantumassa suljettuihin blokkeihin tai kääntymässä jotenkin sisäänpäin niin poliittisesti kuin kulttuurillisestikin?

Kansallisuusaate on aina ollut läheisessä vuorovaikutuksessa taiteiden kanssa. Toisaalta taiteilijat ovat saaneet innoitusta kansallisista aiheista, toisaalta taiteilla on vahvistettu kansallistunnetta ja rakennettu kansakunnan yhteistä tarinaa. Usein kansakunnilleen rakkaiden taideteosten innoittajia ovat esimerkiksi kansallismaisemat, kohtalokkaat historialliset tapahtumat tai kansalliseepos, kuten Suomessa Kalevala.

Taide on aina myös kansainvälistä.

Toisaalta taide kuitenkin on aina myös kansainvälistä. Minkäänlaista ”puhdasta”, kaikista ulkopuolisista vaikutuksista vapaata kulttuuria on vaikea tavoittaa, eikä se ole tavoitteena mielekäskään. Erilaiset kansainväliset virtaukset olivat jo kansallisromantikoillekin hyvin merkittäviä, ja olihan koko kansallisromantiikkakin kansainvälinen ilmiö.

Jos ajattelemme esimerkiksi kansainvälisesti tunnetuinta taiteilijaamme Sibeliusta, niin hänen tuotantonsa oli samanaikaisesti sekä hyvin kansallista että kansainvälistä. Hänen innoituksen aiheensa olivat usein kansallisia, mutta toisaalta hän oli opiskellut Berliinissä ja Wienissä ja hänen tyylinsä tietenkin seurasi aikakauden kansainvälistä kehitystä. Ja jos viedään ajatusta vielä pitemmälle, niin olisihan ajatuksenakin melko mahdotonta, että Sibelius yksin olisi kehittänyt nuottijärjestelmän, tarvittavat soittimet ja koko musiikkikulttuurin jossain tyhjiöstä siihen pisteeseen, että hän saattoi säveltää suurteoksensa.

Lähimmäksi kansallista kulttuuria kenties pääsevät kansalliseepokset, jotka ovat suuria kulttuuriaarteita kansakunnilleen, mutta eivät nekään koostu täysin ainutlaatuisista elementeistä. Tarinoita velhoista, jumalista, hirviöistä ja sankareista on ollut kaikilla kansoilla. Silti jokainen eepos on omanlaisensa sekoitus näitä elementtejä, kuten jokainen kansakunta on omanlaisensa sekoitus historiaa, uskomuksia, yhdistäviä myyttejä ja tapoja.

J.R.R. Tolkien oli suuri Kalevalan ystävä.

Innoitukseltaan kansallinenkaan taide ei pyri olemaan vain kansallista, vaan taiteen perusluonteeseen kuuluu liike. Hieno teos etsii yleisöä rajoista riippumatta, ja toisaalta kansallisenkin taiteen ystäville on aina suuri ilon ja ylpeyden aihe, jos menestystä tulee myös ulkomailla. On esimerkiksi hyvin hauska yksityiskohta, että maailman myydyimmän kirjan kirjoittanut J.R.R. Tolkien oli suuri Kalevalan ystävä ja sai sieltä innoitusta omiin fantasiakertomuksiinsa, kuten muun muassa Väinämöisestä maailman tunnetuimman velhon Gandalfin hahmoon.

Kansallismielisyyttä on monenlaista. Kuten kaikki aatteet, se voi kääntyä vihamieliseksi, jos annamme näin tapahtua. Kuitenkin myönteisessä muodossaan se on hyvin vahva voimavara niin luovuudelle kuin hyvinvoinnille. Siksi meillä on hyvä syy ilolla juhlia 100-vuotiasta Suomea ja sen kulttuuria.

Sampo Terho

4+