Kävin lapsena paljon teatterissa sekä isän että äidin kanssa. Isä oli hitsaaja mutta harrasti teatteria, äiti viihtyi paremmin katsomon puolella.

Herkässä iässä yläasteella näin Ykspihlajan työväen näyttämön ja Kokkolan kaupunginteatterin yhteistyössä tekemän Häräntappoase-rockmusikaalin. Olin lukenut kirjan ja nähnyt televisiosarjan, ja odotin teatteriversiota jo etukäteen hartaasti. Kävin katsomassa sen kuusi kertaa.

Siinä oli Rutasen roolissa Jarkko Lahti, joka näytteli sitten useita vuosia myöhemmin pääosan elokuvassani Hymyilevä mies.

Ennen Häräntappoasetta olin soitellut bändeissä, mutta esitystä katsoessani ajattelin, että olisipa hienoa kuulua tuollaiseen porukkaan.

Myöhemmin meninkin Ykspihlajaan näyttelemään pariksi vuodeksi ja kävin katsomassa teatteria eri puolilla Suomea, aina suurta elämystä odottaen. Se oli kuitenkin pelkkää pettymystä.

Teatteri pysyi silti läheisenä, ja hain Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjallekin. Siviilipalveluksen jälkeen hakeuduin Kokkolan aikuiskoulutuskeskukseen media-assistenttikoulutukseen ja pääsin työharjoitteluun Auli Mantilan ohjaamaan Täysin työkykyinen – televisiosarjaan.

Oli hienoa nähdä läheltä toisensa hyvin tuntevan ryhmän työskentelyä. Prosessin hahmottaminen toi television lajinakin lähemmäksi, ja sitä kautta myös ajatuksen, että voisin itsekin ohjata.

Teatterin ohitse elokuva kiilasi kuitenkin vasta opiskeluaikana. Hain Taideteolliseen korkeakouluun käsikirjoittajalinjalle, mutta en päässyt sisään. Seuraavana vuonna hain ohjaajaksi ja pääsin.

Kouluaikana tuntui välillä siltä, että en opi mitään. Odotukset olivat niin korkealla ja tarpeet konkreettisia. Jälkikäteen vasta huomasin, että olin oppinut todella paljon.

Koska tämä ammatti perustuu intohimolle, sitä voi olla vaarallista ajatella puhtaasti työnä. Jokainen vastaan otettu ja tehty työ kuitenkin ohjaa sitä mihin suuntaan taiteilijana kasvaa. Onkin ollut aivan äärimmäisen tärkeää, että apurahojen ja palkintojen ansiosta olen voinut valita miten työtäni teen ja mihin lähden mukaan. Ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja taloudellisten odotusten tai muiden ulkoisten syiden vuoksi.

Elokuvan tekemisen prosesseja haastetaan joka tapauksessa aina monesta suunnasta, mikä on mielestäni ihan tervettäkin, eikä vapaus tietenkään tarkoita helppoutta. Nytkin on monta elokuvaprojektia ja yhteistyökuviota vireillä, mutta ala on epävarma, ja yhden pitkän elokuvan tekemiseen menee viisi vuotta. Nopeasti ei tule mikään.

Kuva: Óscar Fernández Orengo

1+