Ensikosketukseni kulttuuriin oli Veijo Pasasen Pelle Hermanni television Pikku-Kakkosessa. Se synnytti ensimmäiset oman esitykseni.

Meillä kotona Kokkolassa luettiin myös paljon ääneen. Suurin suosikkini oli Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa. Kirjastonhoitajaäitini kanssa näin myös mieleenpainuvia näyttelyitä, kuten Marc Chagallin Retretissä ja Helene Schjerfbeckin Sara Hildénin taidemuseossa. Monissa näistä teoksista oli lapsen näkökulmasta ehkä jotain pelottavaakin, mutta ne olivat vahvoja ja ruokkivat mielikuvitusta.

Isän kanssa katsottiin paljon elokuvia, myös taide-elokuvaa. Hän oli amatöörielokuvaaja, ja leffan  nähtyämme keskustelimme usein siitä, kuinka kameraa voi käyttää.

Ensimmäinen näkemäni teatteriesitys taisi olla Nukkumatti Majakkasaarella Kokkolan kaupunginteatterin kellarikäytävällä. Olin silloin viiden-kuuden. Koulussa osallistuin vuosittaiseen Vihreä oksa -teatteritapahtumaan, jossa oppilaat saivat esittää omia juttujaan. Yläasteella ja taidepainotteisella lukiolla oli yhteinen näytelmäkerho, jossa olin muun muassa Nyytinä Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjaan pohjautuvassa esityksessä.

Siitä sain uskallusta hakeutua ensin Kokkolan iltanäyttelijöihin ja sitten Ykspihlajan työväen näyttämölle. 17-vuotiaana pyrin ensimmäisen kerran Teatterikouluun, 19-vuotiaana pääsin sisään.

Valmistuttuani sain heti vierailukiinnityksen suuresti arvostamaani KOM-teatteriin, mikä tuntui aivan lottovoitolta. Ensimmäinen työpaikka silloisten huippunäyttelijöiden joukossa opetti aivan valtavasti muun muassa ensemblenäyttelemisestä ja vastuusta.

2009 hakeuduimme serkkuni Ari-Pekka Lahden kanssa Kokkolan kaupunginteatteriin kolmivuotiselle johtajakaudelle sillä ajatuksella, että maksamme saamallamme korkeakoulutuksella kunniavelkaa kyseiselle teatterille.

2012 perustimme Ruska Ensemblen, joka on meille molemmille sydämen asia. Ruskalla on iso yhteisöllinen agenda: käsittelemme arktisia ja ekologisia aiheita mahdollisimman tasavertaisessa yhteistyössä alkuperäiskulttuurien kanssa.

Ajattelen niin, että demokratiaa ja sivistysvaltiota pitää puolustaa päivittäin. On valittava, mitkä ovat yhteiskunnalle keskeiset arvot, ja sitouduttava niihin. Tästä näkökulmasta julkinen tuki taiteelle on yhteiskunnallinen arvovalinta ja viesti siitä, että raha ei ole ainoa määre ja mittari.

Tekisin tätä työtä joka tapauksessa, vaikka ilmaiseksi, sillä taide on minulle, kuten niin monelle muullekin sisäsyntyinen pakko ja tarve, jota ihmiset ovat toteuttaneet jo asuessaan luolissa.  Kulttuurin tukeminen ja sen arvon näkeminen on joka tapauksessa viisaalta yhteiskunnalta iso tunnustus.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

1+