Nyt kun sain viisivuotisen apurahan, uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia työhuoneen ja valokuvauslamput. Tähän saakka olen kuvannut kotona päivänvalossa.

Muistan hyvin ensikosketukseni taiteeseen. Se tapahtui tarhan retkellä Wäinö Aaltosen taidemuseoon, jossa oli silloin muistikuvani mukaan valtavia venäläisiä asetelmamaalauksia. Museo oli jo tilana mykistävä, ja kaverini kanssa aloimme piirtää hurjasti asetelmia heti, kun pääsimme kotiin.

Koulussa menin mukaan kuvataidekerhoihin, ja kävin myös seurakunnan ilmaisissa piirustus- ja maalauskerhoissa. Niillä oli iso merkitys, sillä perheelläni ei olisi ollut varaa maksullisiin harrastuksiin. Vähän aikaa kävin yksityisessä kuvataidekoulussakin, mutta jouduin lopettamaan sen, koska se oli niin kallis.

Olisin haaveillut taiteilijan ammatista, jos olisin ymmärtänyt, että sellainen ammatti ylipäänsä voi olla. Meillä lähiössä ei paljon taiteilijoita näkynyt. Minäkin olin jo hakeutumassa järkevänä pidettyyn lähihoitajakoulutukseen, kun juuri ennen psykologisia testejä aloin miettiä, että entäs jos sittenkin…

Yritin sitten taidekouluihin Lahdessa ja Turussa, mutta en päässyt sisään, koska en ollut kovin hyvä piirtäjä enkä maalari. Sen sijaan valmistuin artesaanimaalariksi, opiskelin design marketingia, kävin keramiikka- ja lasitaidekursseja, hankin tekstiiliartenomin tutkinnon – ja sitten, vuonna 2005 totesin, että en ole vieläkään taiteilija.

Muistin ottaneeni lapsena valokuvia, mikä oli helppoa ja kivaa mutta jäi kesken, koska filmin kehittäminen oli kallista. Kävin sitten valokuvauskurssin Paasikivi-opistossa, ja sen jälkeen pääsin Turun taideakatemian valokuvauslinjalle. Tein vielä maisterintutkinnon Kuvataideakatemiassa, ja sitten alkoivat ovet aueta.

Töitä tietysti pitääkin tehdä paljon, ja ilman koulutusta on huomattavasti vaikeampaa tulla taiteilijaksi. Luulen kuitenkin, että nyt on opiskelut opiskeltu.

Opintojen lisäksi apurahat ja residenssit ovat todella merkittävä apu taiteen tekemisessä. Ne antavat mielenrauhaa ja mahdollisuuden keskittyä olennaiseen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta tai vaikka siivoustöiden tekemisestä.

Menestyksestä tulee tietysti myös paineita, mutta se että töitäni ostetaan, tuntuu samanlaiselta tunnustukselta kuin palkinnot ja apurahat: että teen hyvää taidetta.

Viimeisin Yhdysvaltain-residenssijakso oli todella hyödyllinen, ja näyttelyni siellä myi todella hyvin. Nyt valmistelen Kiasmassa maaliskuussa avattavaa näyttelyä. Omassa työhuoneessa!

Kuva: Kaija Karvinen

6+