Kuulin hiljattain hienon konsertin Sinfonia Lahdelta ja Osmo Vänskältä Sibeliustalossa. Nuori sellovirtuoosi Jonathan Roozeman taituroi mieleenpainuvasti, orkesteri näytti parastaan ja Osmo oli yhtä vakuuttava kuin aina. Hieno ilta kaikin puolin.

Elämys sai minut ajattelemaan lahtelaista kulttuuripolitiikkaa pidemmältä ajanjaksolta ja peilaamaan sitä ajankohtaiseen keskusteluun taiteen ja kulttuurin rahoituksesta. Lahden orkesteri oli reilut 30 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin tänään. Se ei ollut huono, mutta ei mitenkään erityinenkään. Ihan ok kaupunginorkesteri, joka teki ihan ok juttuja. Jos se olisi säilynyt sellaisena, niin varmasti joku kysyisi nyt että mihin sitä tarvitaan.

Lahti loi itselleen toisen kansainvälisen kärjen talviurheilun rinnalle, ja nyt kaupunkia ei voi kuvitella ilman orkesteriaan.

Syitä siihen mitä sitten tapahtui on monia, ja esimerkiksi Osmon ja orkesterin muusikoiden sitoutuminen liittyvät siihen kaikkeen vahvasti. Mutta on yksi aspekti josta ei puhuta tarpeeksi usein, ja se on kaupungin asenne orkesteria kohtaan. Jossain kohtaa kaupungintalolla ymmärrettiin – entistä kaupunginjohtajaa lainatakseni – että hyvä orkesteri maksaa vain vähän enemmän kuin huono, ja sitten siihen alettiin satsata tosissaan. Tuli vakansseja, aika paljonkin vakansseja. Tuli tallennesopimus ja levytykset, maine ja kiertueet. Ja lopuksi Sibeliustalo. Lahti loi itselleen toisen kansainvälisen kärjen talviurheilun rinnalle, ja nyt kaupunkia ei voi kuvitella ilman orkesteriaan.

Järkevä ja oikein kohdennettu panostus voi tuottaa ison palkinnon, eikä se ole mitään rakettitiedettä.

Kirjoitan tämän nyt siksi, että asia olisi ihan hyvin voinut mennä toisinkin. Ja varmasti tälläkin hetkellä on monta kaupunkia joissa mietitään, onko taiteeseen varaa. Lahti on esimerkillään osoittanut, että järkevä ja oikein kohdennettu panostus voi tuottaa ison palkinnon, eikä se ole mitään rakettitiedettä. Oikeat ihmiset puikkoihin ja kohtuulliset resurssit.

Ajat ovat muuttuneet ja toki nyt on uusia haasteita, joita 1980-luvulla ei ollut. Mutta toivoisin että kuntapäättäjätkin muistaisivat, että vaikka se maksaa jonkin verran, se antaa enemmän takaisin kun sille suodaan tilaisuus. Parasta mitä valtuustot voisivat satavuotiaan Suomen kunniaksi tehdä taiteen saralla, olisi lopettaa taidetoimijoiden kituuttaminen ja tehdä budjetteihin sellaiset korjaukset että taiteilijoiden koko työpanos saadaan käyttöön. Kyse ei ole suurista rahoista, ja hyöty koituu kaikkien nautittavaksi.

Jaakko Kuusisto

Kuva: Antti Luostarinen / Viestintätoimisto Drum

10+