Lapsuuteni Jyväskylässä ei ollut kavereita, jotka olisivat olleet kiinnostuneita kokeellisesta musiikista ja kuvataiteista, kuten minä. Taiteesta tuli ihan oma juttuni, jossa oli ehkä vähän kapinaakin, ja koska asiat eivät olleet silloin saatavilla samalla tavalla kuin nyt internetissä, tämä vaikeus vain lisäsi kiinnostustani.

Kirjastossa tuli vietettyä paljon aikaa levyhyllyjen sekä sarjakuva- ja taidehyllyjen välissä. Tietyt Radiomafian ohjelmat piti kuunnella ja nauhoittaa kerran viikossa. Piirtelin itsekseni sarjakuvia, ja sain joitakin niistä julki Kannus-lehdessä.

Tiesin, että haluan toimia jollakin luovalla alalla. Lukion jälkeen hain pariin paikkaan ja päädyin vähän sattumalta Kauhajoen kansanopiston kuvataidelinjalle. Olisin halunnut tehdä videoita, koska sarjallinen narratiivinen kerronta tuntui jo valmiiksi tutulta. Koulussa ei kuitenkaan ollut laitteita, joten innostuin öljyvärimaalauksesta ja kuvanveistosta. Niihin oli Kauhajoella hyvät tilat.

Vuotta myöhemmin pääsin Kuvataideakatemiaan Helsinkiin ja tutustuin ihmisiin, joita taide kiinnosti yhtä paljon kuin itseäni. Koulun opetus oli kiinnostavaa ja sain sieltä paljon tietoakin, mutta arvokkailta tuntuivat ennen kaikkea ihmiset. Kun tila-aikalinjalle viimein saatiin kunnon videolaitteisto, aloin työstää niitä.

Päästessäni vuodeksi vaihto-opiskelijaksi Lontoon Slade-taidekorkeakouluun olin ensimmäistä kertaa ulkomailla. Se oli käänteentekevä kokemus. Kansainvälinen ilmapiiri, kaikkialta maailmasta tulevat opiskelijat, Lontoon näyttelytarjonta… Tuntui myös hyvältä päästä hetkeksi pois Suomesta.

Tapasin Lontoossa vaimoni, joka on Hong Kongista, ja asuin jonkin aikaa siellä. Sitten lähdin Amsterdamiin Rijksakademien residenssiin, jossa oli loistavat työskentelymahdollisuudet. Siellä tutustuin muun muassa brittiläiseen Nathaniel Mellorsiin, jonka kanssa tein Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin Aalto natives -teoksen.

Nyt valmistelen uutta videoteosta New Yorkissa, jossa työskentelen tammikuusta alkaen puoli vuotta International Center of Photographyn eli ICP:n residenssissä.

Pitkä apuraha on valtava helpotus. Tietää, että voi maksaa esimerkiksi studiovuokran vähän pitemmältä ajalta.

Maailmalta katsoen Suomessa onkin todella hyvä rahoitusjärjestelmä taiteelle. Jos on tarpeeksi pitkään kiinnostunut taiteesta ja tekee sinnikkäästi omaa juttuaan, alkaa jo tuntea ihmisiä ja päästä jonkinlaiseen asemaan; mutta siitä huolimatta ilman julkista rahoitusta olisi todella vaikeaa elää pelkästään taiteella, ainakin videoteoksia tekemällä.

Muualla on varmaan Suomea enemmän galleriatoimintaa ja keräilijöitä, jotka rahoittavat taiteen tekemistä, mutta siellä tehdään sitten sitä taidetta, joka myy.

Kuva: Erkka Nissinen

0