Miten monta kertaa minua, meitä kaikkia kulttuurityöläisiä onkaan houkuteltu sanomaan tuomitseva tai päästävä sana jonkun eteemme tuodun lapsipolon lahjoista. Vastuunsa tunteva isä tai äiti, tai molemmat haluavat tietää, ja hyvin joutuin, meneekö heidän uhrauksensa oikeaan osoitteeseen vai onko heidän sydänkäpynsä vain huijannut heitä. He anovat näin: ”Sanokaa hyvä taiteilija, te joka itse olette jonkin verran menestynyt, onko tällä vesalla minkäänlaista lahjakkuutta? Niin paljon on häneen sijoitettu.”

Siinä me seisomme, tuomion antajat, vanhempien painostuksen ja lapsen katseen välissä sanomatta yhtään mitään ja haluaisimme vain juosta pois. Sillä miten todellakaan ottaa vastuu lapsen tulevaisuudesta hyvin ymmyrkäisen lahjakkuuskysymyksen perusteella? Eikö aina kuitenkin pitäisi sanoa vain: ”Kyllä! Tämä lapsi on tavattoman lahjakas. Hänellä on absoluuttinen sävelkorva. Ja kaiken lisäksi myôs absoluuttinen värisilmä, hänen sormensa ovat kuin valmiit instrumentit, hän liikkuu kerubeja kauniimmin ja hänen säkeensä – nekin, joita en ole vielä nähnyt enkä lukenut – ne helkkyvät kuin tuulikanteleet. Tasoittakaa siis polku hänen edessään ja palkkionne on oleva ruhtinaallinen!”

Ja samalla, kolkutusta rintalastan alla. Mikä ihmeen lahjakkuus? Eivätkö autuaita olekin myös lahjattomat, sillä heidän on mahdollisuus hitaasti kuoria lahja lahjattomuutensa alta, tekemällä työtä, keskittymällä, uskomalla johonkin mihin muut eivät vielä usko. Sillä eikö olekin näin: siinä missä lahjakkuus on eräänlainen geenivahinko, jonka hoitamiseen kelpaa ainoastaan ankara vastuullisuus, lahjattomuus tarjoaa tilaisuuden nauttia vähimmästäkin onnistumisesta.

Lahjakkuus.
Mikä ihmeen kangastus se on?

Lahjakkuus. Mikä ihmeen kangastus se on? Raviradoilla on paljon lahjakkaita hevosia, joiden juoksusta lyödään vetoa. Muistelen omaa lahjakkuustapaustani. Muistan, miten isäni tarttui huolestuneesti leukaani, puristi sitä, ja melkein kuiskaten tivasi: ”Mutta mitä me teemme, Hannu, jos meillä EI ole lahjoja, tehden meistä samalla yhtä yhteistä, kollektiivista lihaa, ja yhdessä myös syyllisiä, jos lahjoja ei olisi.” Hurskas kun oli, isäni olisi myös halunnut vedota raamattuun ja aloittikin jonkun sitaatin. Mutta minä keskeytin, ja jo silloin huusin: ”Mutta isä! Autuaitahan ovat myös … lahjattomat. Eikö niin sanota jossain suuressa kirjassa?”

Tietysti minäkin jouduin esittelemään sinisiä silmiäni ja piirroksiani erinäisten isäni hankkimien asiantuntijoiden edessä. Ja tiedän miltä tuntuu, kun jo lapsena joutuu edesvastuuseen omista lahjoistaan tai lahjattomuudestaan. En muista millaisen tuomion oikein sain. Minä halusin vain joutuin kasvaa aikuiseksi.  Aikuiseksi tultuani tutustuin säveltäjä Johann Sebastian Bachiin ja ilahduin suuresti lukiessani mitä Bach ajatteli lahjakkuudesta. Hän sanoi lahjojaan ihmetelleille aikalaisilleen muun muassa näin: ”Lahjakkuus ei ole mitään. Tai se on vaara. Minä olen tehnyt työtä kovasti.  Se joka tekee yhtä kovasti työtä kuin minä saavuttaa saman tuloksen.”

Mikäli oikein käsitän, olemme täällä juhlimassa emme lahjakkuutta emmekä oikeastaan lahjattomuuttakaan vaan ennen kaikkea luovaa työtä, työn tukemista, luovan työn edellytysten takaamista, niitä rakennustelineitä, joita annetaan suurempien ja pienempien monumenttien pystyttämiseksi. Sitäpaitsi kaikki potentiaalinen lahjakkuus ei aina näyttäydy. Sen vuoksi luovaa työtä tuettaessa ei saa pelätä riskejä eikä se saa pohjautua ainastaan näyttöihin. Hyötyä, tulosvastuuta ja näkyvyyttä ei niitäkään pitäisi peräänkuuluttaa. Kaikki se mikä vaikuttaa kulttuurimaisemaan ei aina ole näkyvissä eikä nouse näkyviin.

Kulttuurimaisema on
alituisessa liikkeessä.

Kulttuurimaisema on alituisessa liikkeessä. Kulttuurin alueella moni asia on muuttunut sitten minun lapsuuteni, muuttunut suuresti niistä päivistä, kun omaa lahjakkuuttani aprikoitiin. Onneksi.  Taiteilijan sijainti, paikka nykyisessä yhteiskunnassa on kokonaan toinen. Taiteilija-ammatti ei enää kenties ole samanlainen uhka tai vaara. Eikä taiteilijaan, toivottavasti enää liitetä samoja ”kirotun runoilijan” etikettejä kuin Baudelairen aikoihin. Yhä harvempi meistä enää hukkuu absinttiin.

Moni meistä käy jopa hammaslääkärissä. Seikka, jota hampaaton Baudelaire olisi pitänyt kammottavana. Emme taida enää tarvita kirottuja runoilijoita ja luomiseen liitettyä kivun ja kurjuuden polttomerkkejä. Emmekä kivuliasta nerokulttiakaan. Ei polttomerkkejä ollenkaan. Se, että taiteilija maksaa veronsa ja pystyy ajamaan autoa ei tee hänestä vähemmän syvällistä. Hänellä on edelleen mahdollisuus järisyttää, jopa hurmata mutta ilman romantiikan kauden höyryjä, joiden tarjoitus oli oikeastaan vain ravistella porvaristoa.

Kulttuurin muodot myös muuttuvat. On lisääntyvässä määrin ristikäyntiä, jossa taiteenlajit kulkevat toistensa läpi, liittoutuvat ja mahdollisesti luovat jonkin vielä nimeämättömän ilmaisumuodon. Myös kansallisuuskäsite on muuttumassa sekin. Onneksi. Niin Suomessa kuin myös monessa muussa maassa huomataan miten maahanmuuttajat, pakolaiset, siirtolaiset – vai mikä olisi oikea, humaani nimitys ihmisille, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaisemansa jonkin paremman vuoksi – ovat jo nyt osaltaan tekemässä uutta, laajentuvaa kulttuuria. Kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa, tanssissa ja muissa kulttuurin muodoissa, jotka tässä unohdan, nähdään maahanmuuttajien rikastuttava anti, josta meidän on iloittava. Ja tietysti myös tuettava.

Apurahajärjestelmää voidaan
edelleen kehittää.

Olen kahden maan kansalainen. Kenties siitä johtuen minulla on ollut tilaisuus vertailla kulttuurin liikkeitä sekä Suomessa että nykyisessä asuinmaassani Ranskassa. Ranska on historiallisten tosiseikkojen vuoksi hyvin monikulttuurinen, monivärinen maa eikä onneksi enää innostu patonki kainalossa kulkevista kliseistä. Apurahajärjestelmä ja muut tukitoimet ovat Ranskassa kuitenkin edelleen nihkeitä. Ja vielä kaukana Suomen apurahakattauksesta. Sanoessani tämän en kuitenkaan halua ainoastaan silittää myötäkarvaan.

Uskon, että apurahajärjestelmää voidaan edelleen kehittää. Juuri kulttuuriin suunnatun avun tuella voidaan häivyttää sitkeinä istuvia ennakkoluuloja taiteilijoista pelkkinä kohtaloon tarttuneina ajopuina, jotka kuivuttuaan saattavat esiintyä jopa elämystehtailijoina. Minusta on aivan oikein, että julkiseen keskusteluun on tuotu myös kysymys taiteilijapalkasta.  Se tuntuu kenties vieraalta … mutta! Mitä sanoivatkaan kansan syvät rivit silloin kun Taiteen keskustoimikunta – vai mikä sen nimi olikaan syntyessään – päätti jakaa ensimmäiset apurahansa vuonna 1968? Riittää kun muistaa tuosta vuodesta sen, että presidentti Kekkonen armahti, niin juuri, armahti Hannu Salaman jumalanpilkan aiheuttamasta vankeustuomiosta ja sakkorangaistuksista.

Taiteilijan olisi kysyttävä:
olenko todella vapaa?

Kulttuurin, sivistyksen on selvästikin otettava kantaa kaikkialla maailmassa kasvavaan populismiin ja ääriliikkeisiin, joista kumpikaan ei juuri katso kovin suosiollisesti omaehtoisen kultuurin ja luomisen ilmiöihin. Tässä suhteessa lahjakkaat ovat samassa tilanteessa kuin lahjattomat. Mikä tahansa uutta luova, omaehtoinen on yhtä vaarallinen populistin tai integristin silmissä kuin muukalainen tai jumalaton.

Kun poliittisiin virkoihin valitut johtajat eripuolilla maailmaa puhuvat töhertelystä puhuessaan tietyistä nykytaiteen ilmiöistä, meidän on tehtävä korvistamme ja silmistämme entistä suurempia käsittääksemme, millainen vaara piilee tuollaisessa irvailussa. Esimerkkejä ilmaisun vapauden rajoittamisesta riittänee tänään tarpeeksi, jotta käsitettäisiin mitä meidän joka päivä on puolustettava.

Sen sijaan että taiteilija, kirjailija, tanssija kysyy itseltään: olenko todella lahjakas, hänen olisi tänään kysyttävä useammin: Olenko minä todella vapaa? Jos olen tänään vapaa, olenko täysin vapaa myös huomenna? Ja mitä voisin tehdä niiden eteen, jotka eivät voi nauttia samasta vapaudesta. Ja lopetettava uskomasta, ettei moinen vapauden riisto voisi koskaan enää tapahtua meillä kotona, Suomessa. Luomisen lintukotoa ei ole. Niin, a propos lintukoto, ilmaston muuttuminen. On selvää, että viimeistään tulevan ekokatastrofin edessä lahjakkaat ja lahjattomat tulevat täysin tasa-arvoisiksi.

Onnittelen voittajia, valtiopalkinnon saaneita ja muita lahjakkaita. Onnittelen vilpittömästä. Ja silti. En saa tänäkään iltana unohtaa kaikkia niitä taiteilijoita, muusikkoja, ohjaajia, kirjailijoita jne jotka syystä tai toisesta jäävät ilman apurahoja, eivätkä lukuisista yrityksistään huolimatta saa tukea hankkeilleen. Saavat vain hylsyn kuten on tapana sanoa.  Kyllä minäkin tiedän miltä se tuntuu, se postin tuoma tyhjä hylsy. Hekin ovat varmasti tehneet kaikkensa todistaakseen, että juuri heidän hankkeessaan on vaikuttavuutta, että se on suunnattu tulevaisuuteen, että myös he ovat olleet ja tulevat olemaan sillantekijöitä, rakentamassa elämystä tai oikeamielisyyttä.

Ja … varokaamme kaikki! Sillä autuaita ovat myös lahjattomat! Sillä he toimivat silloin kun lahjakkaat lojuvat. Kiitos!

Kirjoitus on tiivistelmä Hannu Väisäsen juhlapuheesta Taike-Gaalassa 27.11.2018

Kuva: Otava/Jouni Harala

1+